Mieli täynnä uhkuvia tunteita kulki Anahita katolle johtaville marmoriportaille ja niitä myöten kattopuutarhaan. Siellä olivat jo ruusupensaat nupulla, ja sielläkin rehoitti vaaleanvihreä nurmi. Ragha haamoitti alempana laakson etelälaidalla aamuauringon kultahohteessa.
Anahitan riemuntunteet kuohahtivat niin yltäkylläisinä ja hän tunsi niin voimakasta tarvetta purkaa tunteenrunsautta palavaan rukoukseen, että hänen teki mieli heittäytyä polvilleen pehmeälle nurmikolle. Mutta hän malttoi itsensä ja nojautui kattopuutarhaa ympäröivään muurireunustaan, Ferengiksen tuloa odottamaan. Joukko lumivalkeita kyyhkysiä lähestyi kuultavan pilven tavoin kattopuutarhaa ja laskeutui istumaan muurireunustalle, lähelle Anahitaa. Kertojatar piti näiden siivekästen vierasten tuloa hyvänä enteenä — ne saapuivat vallan kuin häntä onnittelemaan.
Ferengis oli jo ehtinyt noutaa rukousmaton, oli tuonut sen kattopuutarhaan ja levitti sitä äänettömänä hietakäytävälle. Kun hän poistui, kuuli Anahita hänen askeleidensa rapinaa ja kääntyi. Pestyään kätensä suihkulähteen raittiissa vedessä, hän vaipui polvilleen matolle ja rukoili:
"Tyttäresi, oi Allah, on niin täynnä riemua suuren armosi vuoksi, ettei hänen sydämensä löydä sanoja sinua kiittääkseen, nyt kun kaikki odotukset toteutuvat, kun toimintani päivä alkaa. Mieleni ilo ja nöyrä kiitollisuus on niin suuri, että toivoisin kaikkien ihmisten kerran sellaista kokevan, jotta hyvät vielä enemmän heltyisivät ja pahat nöyrtyisivät sinua palvelemaan. Rukoukseeni suljen myös hänet, joka asiaasi on ajanut, oi Allah. Palkitse hänen uskollisuutensa suomalla hänelle armosi, vaikka hän onkin vääräuskoinen, tai vuodata hänen sieluunsa oikean uskon valoa."
Mieli tyyntyneenä lopetti Anahita lyhyen rukouksensa. Elämä tuntui hänestä uudistuneelta ja laajenneelta, ja auringonvalon kirkastama laakso, joka keväisen viehkeänä levisi hänen edessään, herätti hänessä toivon, että Allahin suoma kevätonni ja valonriemu leviäisi yli maanpiirin, herättäen kaikissa sydämissä oikeuden ja ihmisrakkauden ylevät sisartunteet.
TOINEN LUKU.
Saman päivän illalla, jolloin viesti Kurdistanista oli tullut kertojattarelle, saapuivat Haoma ja Vohumeno auringonlaskun ajoissa Anahitan linnan ohi virtaavan joen kivisillalle. He olivat ratsastaneet nopeasti; hevoset korskuivat ja niillä oli vaahtoa suussa. Heidän ratsastettua kivisillan yli, pysäytti Haoma orhinsa ja katseli ihastuneena kotilaaksoa ja punahohteisia vuortenhuippuja. Sitten hän virkkoi toverilleen:
— Kulje sinä edellä vuorikoskelle ja kokoa tamariskioksia kotiliettä varten. Minä poikkean kertojattaren luo matkamme tuloksia ilmoittamaan ja palaan kohta jälessäsi.
— Teen, kuten haluat, valtijas — sanoi Vohumeno ja käänsi ratsunsa vuorikoskelle päin.
Haoma laskeusi alas orhinsa selästä ja köytti uskollisen eläimen kiinni joen rannalla kasvavaan plataaniin. Kerivanin jätti hän hevosen luo ja rupesi itse astumaan kertojattaren linnaylännettä kohti. Hän oli koettanut äskeisiin sanoihinsa: minä poikkean kertojattaren luo — panna niin tyyneen äänenväreen kuin suinkin. Mutta itse teossa hän raivokkaan levottomasti halusi jälleen nähdä Anahitan. Ja kuta lähemmäksi hän tuli kertojattaren linnaa, sitä kiivaammin sykki hänen sydämensä, sitä rajummin syöksähti veri hänen suonissaan. Nyt piti pitkän talven kestäneen kaihomielisen odotuksen päättyä, nyt hän taas oli näkevä nuo sanomattoman vienot safiirinsiniset silmät.