Haoma istuutui vuoteelle ja aikoi heittäytyä siihen pitkäkseen odottamaan tamariskioksien hiiltymistä. Vohumeno varmaankin — niin hän arveli — oli jo väsyneenä matkasta, paneutunut levolle, koska häntä ei Haoman rotkon tienoilla näkynyt ja koska ei hänen luolaltaan enää kuulunut mitään kolinaa tai ääntä. Osoittivathan tähtien asennot, että jo oli myöhäinen hetki saapunut.
Ja Haoman tunnekuohahdus alkoi uudelleen.
Kotilieden levittäessä hohdettansa hämäräiseen luolaani, — näin soluivat hänen ajatuksensa edelleen — tähtien kirkkaimmillaan tuikkiessa, hiljaisuuden vallatessa maan ja unen luodessa virvoitusta muiden kuolevaisten jäseniin ja mieliin, ääretön kaipaus kouristaa sydäntäni ja sanomaton hellyys vavahtelee sielussani!
Nämät ajatukset saattoivat hänet kovin levottomaksi; hän ei voinut pysyä istumassa vuoteensa laidalla, vaan hän nousi kuin salaisen voiman pakoittamana ylös ja rupesi kuumeisen vilkkaasti astumaan edestakaisin luolan kivipermantoa.
Kun hän ajatteli, että hänen toivonsa oli turha ja ettei hänen hehkuva rakkautensa koskaan voinut saavuttaa tyydytystä, tunsi hän epätoivon puuskauksen kulkevan sielunsa läpi. Luolan ilma oli hänestä ummehtunutta ja kuumaa, ja hänestä tuntui, kuin olisi se tukehuttanut hänet, jos hän kauemmin olisi viipynyt sisällä. Hän syöksyi senvuoksi ulos ja riensi kosken ylimmälle partaalle. Siellä hän ojensi kätensä kosken vaahtoja kohti ja valeli sen vedellä polttavia ohimoitaan.
Kuinka mahtavasti koski pauhasi, kuinka voimakas oli sen hyökyvä povi, kuinka viileä sen roiskuva aalto. Joutuisana kuin myrsky se kiiti esille kaukaa, kaukaa, jostakin kuivumattomasta, salaisesta vuorilähteestä, ja kiireisesti se riensi edelleen jotakin etäistä, tuntematonta päämäärää kohti!
Hetkeksi valtasi Haoman huumaus. — Mitähän, jos hän olisi syöksynyt tuohon viileään, vaahtoisan pehmeään virtavuoteeseen? Se tuottaisi suloisen rauhan ja jäähdyttäisi veren ahdistavan polton. Se tuudittaisi kaikuvalla soitollaan sulouneen, josta ei mikään myrsky kykenisi jälleen valveille saamaan!
Mutta tämä oli vaan hetken huumaava mielijohde, epätoivon tuottama päähänpisto. Kun Haoma seuraavassa tuokiossa katsahti säteilevää tähtitaivasta, ja kun öinen henkäys kantoi hänelle nuoren heinän ja vastapuhjenneiden kukkien tuoksuja, tunsi hän elinvoimien ja elämänhalun sisällänsä sykähtelevän. Ja kun hän taas katseli lakkaamatta alas soluvaa kosken kuohua, valtasi hänet elon hurmaus, ja hän ajatteli, että hänen rakkautensa oli yhtä voimakas kuin kosken syöksyvä aalto, jota ei mikään jättiläiskäsi voisi pysäyttää. Ja tämän rakkauden täytyi päästä voitolle, samoin kuin kosken vesi oli murtanut edestään kivenkovat esteet voitokkaasti syöksyen alas laaksoon. Olihan hänkin täynnä voimaa, ja hän oli syrjäyttävä kaikki, mikä vaan asettui hänen rakkautensa tielle. Hän oli menevä Anahitan luo, tunnustava hänelle kaikki, masentava hänen epäilyksensä ja arvelunsa, ja käännyttävä hänet parsien uskoon, joka oli islamia monta vertaa ylevämpi. Hän oli valtaava ja voittava hänet itselleen ja oli hänen kanssaan pakeneva etäiselle Thabarma-järven saarelle. Ja siellä asuvat parsit olivat tunnustavat hänet destur mobedikseen — sen olivat he varmaan tekevät, sillä niin kunnioittavasti, niin halukkaasti olivat he kuunnelleet hänen uusia aatteitaan. Eikä tämä teko Ormuzdillekaan voinut olla epämieluisa, sillä ei Ormuzd suinkaan tahtonut vastustaa näin korkeata ja ihanaa onnea, joka oli heijastuva tuhansiin, lämmittäen ja innostaen. — Niin oli Haoma tekevä, se oli hänen järkähtämätön päätöksensä, ja sitä toteuttaakseen hän oli valmis äärimäiseen taisteluun.
NELJÄS LUKU.
Kuulusteltuaan Mervimia ja hänen todistajiaan, oli Anahita saanut varmuuden siitä, että kurdilaispäällikön asia oli oikea. Senjälkeen oli hän lähettänyt sanan suurvisiirille, että hän aikoi ilmestyä shaahin eteen poljettua oikeutta puolustamaan. Koska suurvisiiri Hassan Ibn Ali oli lähtenyt Kasviniin veronkantoa järjestämään, oli hänen poikansa Demur alamaisesti vienyt kertojattaren viestin perille shaahille. Jo oli shaahi määrännyt vastaanottopäivänsä ja antanut kuuluttaa sen isossa sinisessä moskeassa. Kaikki todistajat olivat siksi päiväksi kutsutut shaahin linnaan, ja Anahita oli lähettänyt erityisen viestin Haomalle.