Nyt, kun hän oli yksinään, puhkesi tunteiden myrsky valloilleen. Ja tuosta ensin epäselvästä kuohunnasta rupesi yhä enemmän selviämään voittamaton tietoisuus: hän rakasti kertojatarta, rakasti häntä koko sielunsa hehkulla, rajusti ja kuolettavasti. Mikä riemu tuossa tietoisuudessa!
Ratsu juoksi nopeata ravia edelleen, ikäänkuin se halukkaasti olisi pyrkinyt seimen ääreen tai lepäämään.
Mikä riemu tuossa Haomalle selvinneessä tietoisuudessa! Mutta myöskin: mikä epätoivo!
Hän, erakko, joka oli vetäytynyt pois ihmisasunnoilta, joka oli luopunut muiden elintavoista, toiveista ja himoista, lupautuen yksinomaisesti Ormuzdin palvelukseen, hän tunsi nyt näin oudon viehkeitä ja rajun hehkuvia tunteita!
Ja ken oli näiden tunteiden esine? — Epätoivoisena Haoma näin kysyi itseltään. Ja hän tiesi jo ajattelemattakin vastauksen: kertojatar, viaton impi, joka oli tehnyt ainaisen siveyslupauksen, joka oli kansan edessä vannonut luopuvansa maallisista tunteista, omistaen kaiken intonsa jumalalliselle asialleen. Mikä mielettömyys oli siis tuollainen rakkaus, kuinka oikeudeton jopa rikollinenkin! Nämät tunteet liikkuivat Haoman sielussa, temmeltäen kuin tuulen pyörteet myrskysäällä. Hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle, ja hevonen juoksi nopeasti, ohjaamatta edelleen. Kun sen kaviot äkkiä kalskoivat tasangon kiveä vastaan, nosti Haoma päänsä, ja huomasi edessään lukuisia tulia. Tarkemmin katsottuaan, havaitsi hän olevansa vallan lähellä Raghaa. Ratsu, joka vapaasti oli saanut valita suuntansa, oli heti kääntynyt pois vuorikosken polulta ja ruvennut juoksemaan kotiansa Raghaa kohti.
Haoma heräsi, tämän huomattuaan, todellisuuteen, käänsi ratsun rotkoasuntonsa suuntaan, ja päätti nyt tarkemmin pitää polustaan huolta.
Vaan silmänräpäykseksi tämä huomio keskeytti hänen äskeisten ajatustensa juoksun. Sillä ne olivat pakollisia, valtavia, ne olivat hänelle välttämättömiä, kuin se ilma, jota hän hengitti.
Kuinka toisenlaiset olivat nuo hänen tunteensa olleet ennen hänen lähtöään tiedustelumatkalle! Keväiseen hohteeseen olivat ne verhonneet koko maailman. Elämänilo oli tuntunut puhtaalta, ihmiset hyviltä ja kaikki pyrinnöt helpoilta toteuttaa. Ja nuo sanomattoman vienot ja hyvät katseet olivat tunkeneet hänen sieluunsa, lämmittäen ja nuorentaen sitä. Hän oli ihaillut niitä, kuten kevättä kauan kaihonnut ihailee taivaan säteilevää siniä, tuoksuvaa kedon kukkaa tai lyhytaikaista iltaruskoa, joka herättää mielessä sopusointuisen kaukopyrkimyksen. Hän olisi päiväkaudet voinut istua noita viattomia silmiä katselemassa, sydän vavahdellen puhdasta riemua luonnon harvinaisen mestariteoksen vuoksi. Ja hän oli rukoillut palavan kiitosrukouksen Ormuzdille siitä, että valoisa elämän ruhtinas oli antanut hänen innostua tästä taivaallisesta kauneudesta ja näin saada maailman kärsimyksiä ja synkeyttä hautovalle mielelleen sopusointuisan sovituksen esimakua. Hänelle oli selvinnyt maailman kaikkisuuden suuremmoinen ja julma arvoitus, ja hän piti maallisia kärsimyksiä vähäisinä, etenkin omien epäilyksiensä tuottamia tuskia häviävän mitättöminä sen saavuttamansa aatoksen rinnalla, että Ormuzdilla ja häntä ylempänä olevalla salaisella Perusvoimalla oli tarjona maan tomussa kärsineille olennoille niin riemastavia ja kirkastavia valonvälkkeitä, niin aavistamattoman kauneuden ihmeilmestyksiä, että heikko ihmishenki vasta läpikäytyään pitkän kärsimys- ja karaistus-kehityksen, saattoi niitä tajuta ja niistä kokea autuaallista riemua. Tällaisen valonvälkkeen oli Ormuzd luonut hänen sieluunsa, ja se oli koko talven valaissut ja lämmittänyt hänen mieltään ja tulistanut hänen toimitarmoaan. Mutta talvi ei vielä ollut lopussa, kun jo voimakas kaiho oli alkanut hänen sydäntänsä ahdistaa. Se kaiho oli ollut niin raju, että hän levottomana päivä päivältä oli toivonut tiedustelutoimensa loppuvan ja pääsevänsä palaamaan kertojattaren luo, jonka sulo tenhovoiman tavoin veti häntä puoleensa. Nyt hän oli palannut ja nähnyt nuo ihmeelliset sinisilmät, nähnyt niiden viattoman kirkkaan välkkeen, ja nyt hän rajusti halusi, että niidenkin katseet muuttuisivat hehkuviksi, että tämä hehku heijastuisi häneen, yksinomaan häneen. Ja kun hän vaan sitä ajatteli, tunsi hän verensä kiivaammin pulppuilevan suonissaan, niin kiivaasti, että hän luuli sydänkalvojensa ja ohimosuoniensa siitä revähtävän. Tähän hänen intohimonsa kuohahdukseen pujahti äkkiä kipeästi koskeva tunne, ikäänkuin himmeä katumus tai tunnontuska. — Eivätkö nuo viattomat sinisilmät tärveltyisi ja kadottaisi hohdettansa, jos hän vielä loisi niihin silmiensä hehkua, niistä samanlaista esiin houkutellakseen? Ja eivätkö hänen intohimoiset silmäilynsä jo olleet himmentäneet tuota kirkasta safiirinsiniä, eivätkö ne jo olleet luoneet levottomuutta ja häiriötä tuohon selkeään lapsensieluun?
Siinä Haoman näin ajatellessa, oli tie kulunut ja päättynyt vuorikosken partaille. Koski kohisi vielä mahtavampana, kuin Haoman lähdönaikana syksyllä, sillä keväiset vuoristotulvat olivat sen vesijoukkoja paisuttaneet.
Niin itsepintaisesti Haoman tunteet kuohuivat, ettei hän, kuten aina ennen pitemmän aikaa yksinäisiltä asuinsijoiltaan poissa oltuaan, iloinnut aatekehtonsa jälleennäkemisestä. Vaistomaisesti hän astui ratsun selästä ja köytti sen pitkästä hihnasta kiinni plataanin runkoon, jotta se aamun sarastaessa saattoi ruveta, syömään vuoriylänteen rinteillä kasvavaa ruohoa. Sitten hän riensi luola-asuntoonsa. Vohumeno oli sinne koonnut pinon tamariski-oksia, joita Haoma latoi kotiliedelle, ja jotka hän, lukien lyhyen rukouksen Avestasta, sytytti palamaan. Loimuavassa liesivalaistuksessa katseli hän ympärilleen luolassa ja huomasi, että kaikki oli entisellään. Ei kukaan hänen poissaollessaan ollut käynyt tätä syrjäistä asuntoa häiritsemässä.