— Tunnusta minulle kaikki, taikka kouristan sinut kuolijaaksi!
Hän kielsi ensin itsepäisesti. Silloin kiedoin käteni hänen tukkaansa ja laahasin hänet ulos huoneesta puutarhaan ison suihkulähde-ammeen laidalle. Painoin häntä ammeenlaitaa vastaan ja sanoin:
— Hukutan sinut, ellet tunnusta minulle kaikkea!
Ja kun hän vielä epäröi, taivutin hänen vartaloaan vettä kohti, niin että hänen pitkä tukkansa vajosi siihen ja vesi kasteli hänen paljaita hartijoitaan. Silloin vasta hän tunnusti kaikki, kertoi, että Abu'l-ganaïm kauan oli häntä ahdistellut ja pyrkinyt hänen luokseen ja nyt viimein, tilaisuuden tarjoutuessa, poissaollessani, orjineen tunkeutunut sisälle ja että hän, Menishe oli hänelle taipunut.
Päästin hänet nyt, mutta vihani ei ennen lauhtunut, kuin olin vetänyt hänet muurin portille ja syössyt hänet ulos joen rannalle. Sitten suljin portin hänen jälkeensä ja heittäydyin puutarharahille mielettömänä surusta. En tiedä kuinka kauan loijoinkaan siinä kuin horroksissa, kunnes heräsin siitä, että kuulin hiljaista kolkutusta muuriportilta ja Menishen valittavan äänen, joka rukoili: "Päästä minut sisälle, Demur, päästä minua orjattareksesi, päästä minua edes vaatteita ylleni pukemaan."
Kuulin hänen vaikeroimisensa ja kolkutuksensa ja muistin, että hän oli ohuessa yöpuvussa, mutta tunsin sydämeni kivenkovaksi. En hievahtanut paikaltani ja annoin hänen kolkuttaa ja vaikeroida edelleen. —
Haoma oli mitä suurimman jännityksen valtaamana kuunnellut Demurin kertomusta, ja lopulla monasti levottomana kohoillut vuoteen laidalta ikäänkuin olisi tahtonut karata pois enempää kuulemasta. Nyt hän nousi seisomaan, painoi käsiään ohimoilleen ja huudahti:
— Oi Ormuzd, kuinka kauheata, kuinka katalata! — Mutta miksi et säälinyt häntä? Hän ansaitsi enemmän sääliäsi kuin vihaasi.
— Viimein, kun hänen voimansa uupuivat ja kun hän käheänä rukoili portin takana, lauhtui sydämeni hieman, ja päästin hänet sisälle. Hän heittäytyi jalkojeni juureen, halaten sääriäni ja rukoillen minulta armoa. Ja kun näin hänen sulonsa, kärsimyksen ja epätoivon verhoamana, tunsin, että häntä vielä rakastin kaikesta huolimatta, mutta että samalla häntä kammoksuin. Sanaakaan virkkamatta, häntä ylös nostamatta, käännyin hänestä pois, sillä muistin katkerana kaikki hänen vienot hyväilynsä, kaikki hänen uskollisuudenvalansa. Lähetin hänen luokseen taatut eunukki-vartijat, käskin heitä viemään hänet huoneisiinsa sekä öin ja päivin vartijoimaan hänen oveaan ja armotta lyömään kuolijaaksi jokaisen, joka hänen luokseen yrittäisi päästä. En ole senjälkeen voinut käydä häntä katsomassa, enkä tiedä miten olen kestänyt näiden päivien katkeruutta. Voitko kuvitella mitään tuskallisempaa kuin minun tilani?
— Surusi on synkkä ja masentava — virkkoi Haoma.