Demur katkaisi viimein äänettömyyden, sanoen:
— Surulliset tapahtumat ovat tällä kertaa aiheuttaneet tuloni, ystävä hyvä. Kaipaan kipeästi lohdutusta, jota ei yksikään ihminen hovissa ole voinut minulle antaa. Sinulta toivon parasta lohdutusta saavani.
Oudon vaikutuksen tekivät nämät sanat Haomaan, joka itse kokemistaan surunkolhauksista kaipasi lohdutuksen lääkkeitä. Mutta hän päätti vastaiseksi olla ilmaisematta oman sydämensä tilaa, ja osanottavasti kuunnella Demurin valitusta. Hän kysyi siis:
— Mikä painaa mieltäsi, mikä vastoinkäyminen on sinua kohdannut?
Kerro se minulle vapaasti, jos luulet mielesi osanotostani kevenevän.
Omituiset liikutuksen väreet vavahtivat Demurin kasvoissa, ennenkuin hän ryhtyi tekemään tunnustustaan ystävälleen. Vasta hetken kuluttua sai hän liikutuksensa hillityksi ja sanoi:
— Olen onneton ja masentunut mies. Tuskin on minussa enää mitään jälellä entisestä Demurista.
Haoma huomasi, miten vaikeaa hänen oli kertoa kerrottavaansa ja tahtoi auttaa häntä alulle, kysyen:
— Onko joku solvaissut sydäntäsi? Demur vastasi:
— Miksi enää viivyttäisin ilmaisuani. Kuule siis, kun alusta pitäen kerron sinulle surkeuteni: — Olin joku päivä sitten illan suussa lähtenyt erästä Raghan läheisyydessä olevaa shaahin huvilinnaa tarkastamaan; nämät linnat näet ovat valvontani alaiset. Olin Arastan seuraamana ratsastanut kappaleen matkaa kaupungin eteläisestä portista, kun huomasin unhoittaneeni pukea ylleni panssaripaitani. Tämä on välttämätön turvallisuudelleni ratsastusretkillä, sillä yhtä halukkaasti kuin Alamut fidaaveineen tähtäilee tikareitaan isäni rintaan, se niitä tähtää minuunkin. Palasin siis takaisin, jätin hevoseni linnan eteläportille Arastan huostaan ja riensin puutarhan läpi asuntoani kohti. Kulkiessani pienen sisäpuutarhan läpi, näin selvästi, miten Menishen ovella vartijoiva eunukki säpsähti ja muuttui kovin levottomaksi minut nähtyään. Teeskentelin olevani hänen hämmästystään huomaamatta ja kuljin edelleen. Mutta korkean ruusupensaan taaksi tultuani käänsin pääni ja katsahdin eunukkiin. Näin hänen nousseen seisomaan matalalta rahiltaan ja olevan aikeessa mennä sisälle Menishen asuntoon. Syöksyin silloin hänen luokseen ja huusin hänelle, että, jos hän hievahtaisi paikaltaan, pistäisin hänet kuolijaaksi tikarillani. Hän kalpeni ja jäi vapisevana seisomaan oven eteen. Kuulustelin syytä hänen hämmästykseensä ja hänen äkilliseen poistumiseensa vartijarahilta. Hän ei peljästyksissään saanut sanaakaan suustaan, vaan osoitti Menishen asuntoon vievää ovea. Kielsin häntä kuoleman uhalla poistumasta tai tuloani ilmaisemasta. Avasin omalla avaimellani oven, astuin etuhuoneeseen, siitä Menishen makuuhuoneeseen, ja arvaappas kenet siellä tapasin? — Visiiri Abu'l-ganaïmin, hovin kauneuden tuomarin ja Turkan Chatunin rakastajan. Menishen peljästyksestä ja häpeästä näin heti, minkä rikoksen tuo julkea mies oli tehnyt. Vedin miekkani ja tahdoin lävistää hänet, mutta samassa hän väistäessään iskujani vihelsi, ja kuusi nuubialaista orjaa syöksyi esiin verhon takaa, tarttuen käsivarsiini ja lyöden miekan kädestäni. Heidän pitäessä kiinni minusta, pakeni Abu'l-ganaïm ivanhymy huulilla. Vasta muutaman hetken kuluttua, kun heidän herransa oli päässyt kyllin kauas ollakseen turvissa, päästivät orjat minut irti ja pakenivat.
— Tavaton raivo valtasi nyt minut, hyökkäsin Menishen luo, jonka silmissä selvästi loisti tuoreen rikoksen häpeä, tartuin rajusti hänen käsiinsä ja huusin: