Hetken vaiettuaan sanoi hän: — Sinä olet vahva ja kestät mitkä kärsimykset tahansa, Vohumeno! Sinä syrjäytät kaikki tuskasi, kaikki vaarat ja esteet yhtä voimakkaasti, kuin käsivarsillasi vierität alas kallionlohkareita, itse jääden horjumattomana niiden syöksyntää katsomaan… Minun mieleni on herkkä ja kärsimykselle altis ja kätkee pohjaansa kohtalon tuskannuolet, joiden kärki alati kipeästi koskee. Mutta ehkä sinulta opin ääneti kantamaan tuskaani.
— Miksi ääneti, valtijas? Luuletko, että minäkään voisin olla tyyni, nähdessäni sinun äänetöntä suruasi? Välistä kumminkin tuska kevenee, jos se sanan siivillä pääsee ilmoille. — Usko minua, ihmismieli on ylen joustavainen jousi, joka ei hevin katkea.
— Mutta entä jos minun jouseni jo kovasti pingoitettuna kaukomaalia tähdätessään on katkennut?
— Ei ole katkennut. Sen joustavuus on tavallista tarmoisempi. Eivät lemmen jänteet sellaista jousta katkaise, usko minua. Ne näyttävät vaan hetkeksi pingoittaneen sen katkeamiin saakka, mutta taittuvatkin silloin itse.
— Mutta taittuessaan ne saattavat silpoa rinnan ja murtaa sydämen…
Kerivanin alempaa kuuluva haukunta katkaisi heidän keskustelunsa.
Haoma tiesi tämän merkitsevän jonkun tuloa vuorikoskelle ja poistui tulen luota katsomaan, ken tulija oli. Rotkonsa kohdalla hän tapasi Demurin.
Ystävykset tervehtivät toisiansa sydämellisesti pitkän eronajan jälkeen. Haoma pyysi Demuria sisälle rotkoon, viritti tulen kuparilamppuun ja osoitti vieraalleen pöydäntakaista puurunkoa — asuntonsa ainoaa istumasijaa. Itse istui Haoma vuoteensa laidalle.
Lähemmin tarkastaessaan Demurin kasvoja, huomasi Haoma ne kalpeiksi ja tavattoman vakaiksi.
Omituinen kankeus ja painostava tunne näytti vallanneen heidät molemmat ja estävän heidän tavallista avomielistä ja tuttavallista puheluansa.