Silloin masentava ahdistus puristi hänen rintaansa; hän lähti ulos rotkostaan ja kulki Vohumenon luolalle.
Vohumeno istui nurmikolla valkean ääressä. Hän oli vakavan näköinen, hänen voimakas vartalonsa oli vallan kumarassa, ja hänen otsansa rypistyksissä, ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin perin tärkeätä, vaivoin toteutettavissa olevaa seikkaa.
Haoman huomattuaan hän ojensi ryhtiään ja virkkoi syvällä äänellään:
— Illan rauhaa, valtijas!
Haoma vastasi ääneti päännyökkäyksellä hänen tervehdykseensä ja laskeutui tulen ääreen istumaan. Hän tunsi tarvetta uskoa Vohumenolle huolensa, saadakseen häneltä lohdutusta ja hän virkkoi:
— Mieleni on synkkä ja autio kuin erämaa…
Vohumeno, joka oli arvannut Haoman kiintymyksen kertojattareen, vaikkei hän sitä suoranaisesti ollut kosketellut, sanoi lempeä, osanottava väre äänessä:
— Toveruuteni on voimaton lohduttamaan mieltäsi tai haihduttamaan surujasi.
Luota kuitenkin uskollisuuteeni ja osanottooni. Kantakaamme kahden taakkaasi, jos voit sälyttää edes osan siitä minun hartijoilleni… Ja usko minua: unhoitus on viimein ummistava haavat… oma elämäni on sen minulle opettanut…
Nämät Vohumenon vakuuttavasti ja sydämellisesti lausumat sanat kuultuaan, ajatteli Haoma, että Vohumenokin oli samanlaista surua ja pettymystä kokenut, kuin hän itse, että Vohumeno lisäksi oli saanut taistella äärimäisen kurjuuden, puutteen ja kärsimyksen kanssa, joka oli tehnyt hänen mielensä nurjaksi ja suljetuksi elämälle, mutta että hän kantoi kaikkea tätä miehekkäästi, koskaan lausumatta omasta puolestaan valituksen sanaa. Ja Haoma ikäänkuin häpesi oman mielensä täydellistä masennusta.