— Olen Allahin suojassa. — Poistu siis tästä paikasta, niin koetan rukouksillani lepyttää hänen vihaansa, jonka sinä rikollisilla aikeillasi olet nostanut.
Muistaen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän näin kahden kesken sai puhella kertojattaren kanssa, tunsi Haoma epätoivoa mielessään ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen, kuten hukkuva, joka umpimähkään ojentaa kätensä tavoitellakseen aaltojen poistamaa laudanpätkää. Hän lähestyi taas muutamaan askeleen, heittäysi maahan kertojattaren eteen ja virkkoi rukoilevalla äänellä:
— Ajattele, että puhelemme toistemme kanssa viimeisen kerran… anna mielesi heltyä ja kuule minua.
Mutta kun hän loi katseensa ylös kertojattareen, näki hän niissä yhä vaan ankaran ilmeen. Anahita teki kädellään kärsimättömän liikkeen ja sanoi:
— Vaadin, että tällä hetkellä poistut täältä.
Senjälkeen kertojatar verhosi kasvonsa.
Haoma nousi ylös masentuneena, kykenemättä enää sanaakaan lausumaan; ja hän alkoi pää kumarassa poistua puutarhasta. Hänen kadottua linnaan johtavaan oviaukkoon, heittäytyi Anahita, tunteidensa valtaamana, jaspisrahille ja itki katkerasti.
KUUDES LUKU.
Kun Haoma myöhäisenä iltahetkenä synkkänä ja nöyryytettynä Anahitan luota palasi rotkoasuntoonsa, huomasi hän pyhän tulen kotiliedeltä sammuneen. Kiireissään ja innoissaan ei hän ennen lähtöään ollut muistanut hoitaa sitä pitemmän poissaolon varalle. Vaikka hän pihdillä kaiveli tuhkaa, löytääkseen edes jonkun kipinän, josta olisi voinut puhaltaa uuden liekin, tuli vaan esiin jo melkein jäähtynyttä tuhkaa. Eikä tämä ollutkaan kummallista, sillä Haoma muisti, että hän viimeksi aamupäivällä oli tulta kohennellut.
Mustana ammoitti hänen edessään liesiaukko, sammuneena sen tuhka, sammuneena kuin hänen sydämensä toivon hehku.