— Tahdothan paeta kanssani tänä yönä… sano, rakastathan sinäkin minua… rakastathan minua vähän…
Hän painoi hehkuvia suudelmia Anahitan käsille ja oli häntä niin lähellä, että hän tunsi hänen lämpimän elinvoimaiselle tuoksahtavan hengityksensä. Ja raivokas väristys kulki läpi koko hänen ruumiinsa.
Samassa näki hän Anahitan silmät, joissa kuvastui niin suuri kauhu ja epätoivo, että hän itse peljästyi ja vaistomaisesti päästi irti hänen kätensä.
— Miksi rupeat vihamiehekseni… luulin sinua ystäväkseni…
— En ole vihamiehesi, Anahita… olen…
— Etkö ole vihamieheni, kun kehoitat minua rupeamaan valapatoksi?…
— Valapatoksi… mitä sanot, Anahita?…
Tämä sana tuntui tunkevan Haoman sielun sisimpään ja koskevan häneen syvästi. Hänen sananpitäväisyyden ja rehellisyyden suhteen herkkä omatuntonsa heräsi, ja hän muisti itse vannoneensa pitävänsä Anahitan kotirauhaa pyhänä. Mutta hänen hehkuvien tunteidensa väre oli vielä niin voimakas, ettei tämä herääminen ollut muuta kuin puolinainen; se saattoi hänet vaan peräytymään muutaman askeleen. Ja hän virkkoi puoliääneen:
— En tahdo sinua valapatoksi; ylin islamin pappi voi peruuttaa valasi. Tahdon vaan, että käännyt Avestan uskoon, joka on ylin ja puhtain, tahdon vaan, että pakenet näiltä seuduin, missä alituiset vaarat sinua uhkaavat…!
Tällävälin oli Anahita tointunut hämmästyksestään ja kauhuntunteistaan, hän oli ojentanut vartalonsa suoraksi, ja tavaton, melkein vihaa kuvastava välke hohti hänen silmissään, joiden sini soihtuvalossa oli tummentunut melkein mustaksi. Hän sanoi: