— Etkö siis tiedä, että kaikki saa väistyä suurherran pienimmänkin itsevaltijasoikun edestä…?
— Suurherrakin on vannonut pitävänsä tehtävääni pyhänä; en häntä pelkää, sillä hän on vahvin maallinen tukeni.
Haoma tunsi nyt kiihkonsa yltyvän ja sen mukaan rohkeutensakin kasvavan. Ja kun hän siinä soihdun himmeässä valossa näki edessään Anahitan, joka oli noussut seisomaan, ja jonka solakka vartalo nojasi jaspisrahin korkeata reunustaa vastaan, kun hän näki hänen kukoistavan neitseellisen kauneutensa, hänen silmiensä hohteen ja hänen poskiensa punan, karkoitti hänen kuohahtava intohimonsa kaiken arkuuden, hän astui pari askelta lähemmäksi Anahitaa ja huudahti:
— En voi kärsiä sitä, että niin monet saastaisen himokkaat katseet kiintyvät sinun valoisiin kasvoihisi, että ne himmentävät silmiesi taivaallista safiirihohdetta… kuuletko… sitä en voi kärsiä… tahdon yksin ihailla suloasi… kuuletko Anahita, yksin, sillä rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja silmieni valoa!
Haoman hehkuvan tunnustuksen kuultuaan, näytti Anahita peljästyneeltä, kuten se, joka äkkiarvaamatta on joutunut suureen vaaraan, ja joka ei ensi hetkellä tiedä, miten hänen tulee siitä pelastautua, puolustautumallako, vai pakenemalla.
Haoma ei huomannut hänen peljästystään, vaan meni vielä lähemmäksi häntä, virkkaen:
— Siksi pelkään menoasi suurherran luo, kuuletko… siksi kehoitan sinua vielä tänä yönä pakenemaan kanssani kauas täältä, Intian maille, mistä ei kukaan ole meitä saavuttava.
Hän oli nyt vallan lähellä Anahitaa, hänen tummat silmänsä säihkyivät intohimoisesti, ja hänen hengityksensä kulki raivokkaasti ja raskaasti.
Anahita oli jo ehtinyt hieman tointua; veri joka äsken oli syöksynyt hänen kasvoihinsa, oli nyt paennut niistä ja jättänyt ne kuolonkalpeiksi.
Haoman veren kuohahdus saattoi hänet menettämään kaiken malttinsa, teki hänet miltei mielettömäksi. Hän syöksyi Anahitan luo, tarttui hänen käsiinsä ja piti niistä voimakkaasti kiinni, vaikka Anahita epätoivoisasti koetti vääntää niitä irti. Ja Haoma kuiskasi: