Kumpikin vaikeni. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä he vaipuivat mietteisiinsä.
Lopulta Vohumeno nousi ja kysyi:
— Tahdotko, valtijas, että asetun loikomaan luolasi suulle? — Jos surujesi myrsky yöllä palaa, voit kutsua minua. Ehkä keskustelu keventää raskasta mieltäsi.
— Olet hyvä ja uhrautuvainen, Vohumeno!— Mutta voit huoleti palata asunnollesi levolle. Sillä tunnen jo, että Verethragna vuodattaa tyyneempiä tunteita rintaani, ja toivon minäkin pian vaipuvani unen virvoittavaan helmaan, huomenna jaksaakseni toimia.
— Yön rauhaa siis, valtijas!
— Yön rauhaa, Vohumeno!
Haoma jäi siihen yksin istumaan kivipöydän ääreen, kuten tuona iltana ennen hänen tiedustelumatkaansa, jolloin hän samassa paikassa kitaralleen oli uskonut viehkeät, vielä epäselvät tunteensa. Toisin oli hänen laitansa nyt. Kohtalo oli häntä kolhaissut, toinen isku oli seurannut toista, raivokkaana, lohduttomana.
Mutta omituisen tyyneeksi tuntui hänen mielensä nyt käyvän.
Tähdet tuikkivat taas kirkkaimmillaan ja koski lauloi pauhavaa luonnon elinvoimia uhkuvaa lauluansa. Ja ikäänkuin tasaisesti leimuava liekki oli virinnyt Haoman sisällä, valaisten ja johdattaen hänen yksinäistä mietiskelyään:
— Hänelle, erakolle, oli siis tapahtunut se, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut. Hän oli vastustamatta antaunut outojen tunteiden valtaan. Ne olivat temmanneet hänet voittamattomaan pyörteeseensä, syrjäyttäneet hänen korkeat pyrintönsä, luoneet pois koko näköpiiristä hänen ylevän tehtävänsä ja saattaneet hänet unhoittamaan omaisensa ja koko maailman! Ja Verethragna oli häntä rangaissut. Tämä viisas henki oli antanut hänen maistella kärsimyksen katkeraa maljaa ja nyt aukaissut hänen silmänsä näkemään, minkä kuilun partaalle hän oli joutunut. Ajoissa olikin Verethragna tämän tehnyt, kun vielä oli mahdollista kääntyä. Kääntyä hänen todella nyt täytyi, lujatahtoisesti, vitkastelematta.