Mutta saattoiko hän enää hyvittää sen, minkä oli tehnyt? Saattoiko hän koskaan kertojattaren mielestä haihduttaa pois väkivaltaisen hehkunsa jälkiä? Ainakin oli hän koettava. Vielä oli kertojattaren pieni sormus hänen hallussaan, se vielä oli päästävä hänet hänen luokseen anteeksiantoa rukoilemaan, itsekieltämyspäätöstään ilmaisemaan, katumuspolun valintaa kertomaan. Ja jos Anahita loukkautuneena ja närkästyneenä oli kieltävä ovenvartijaa häntä sisälle päästämästä oli hän kirjoittava, selittävä kaikki ja jatkava rukouksiaan, kunnes Anahita oli leppyvä ja myöntävä hänelle anteeksiantonsa.
— Ylhäällä vuorenrinteellä luoksepääsemättömissä, lumirajalla, kasvoi ihana tunturiruusu — näin jatkuivat hänen ajatuksensa. Sen luoksi ei vielä kukaan kuolevainen ollut päässyt sen suloa ihailemaan, sen tuoksuvaa raitista ilmaa hengittämään. Minut johti kohtalon ihmekäsi näihin huumaaviin korkeuksiin, näin tunturiruusun ja hurmaannuin sen viattomasta, ylevästä sulosta. Tahdoin omistaa sen, ja olin vähällä katkoa sen varren, painaakseni sen povelleni ja syöksyäkseni alas laaksoon. Mutta sisäinen valo haihdutti huumaukseni, haihdutti sen ajoissa. Jätin paikoilleen sen ruusun, jota jo käsilläni olin raastanut, ja syöksyin yksin alas korkeudesta. Ja kätken tuon valoisan näyn elinajakseni mieleeni, Ormuzdin ennevälkkeenä, enkä enää yritä kiivetä takaisin tunturiruusun korkeuksiin. Voitettuani kaihoni, on Ormuzd ehkä pitävä minua arvoisena tehtävääni toteuttamaan!
Tämä päätös tuntui luovan selittämätöntä tyyneyttä Haoman mieleen ja, jo ennen hänen taisteluaan, nostavan hänen nöyryytettyä itseluottamustaan.
Hän toimitti kosken partaalla puhdistuskylpynsä ja riensi senjälkeen rotkoasuntoon, jossa viritti kotiliedelle uuden liekin, lupauksien ja uuden elämän liekin.
SEITSEMÄS LUKU.
Sinä päivänä, jona Anahitan oli määrä lähteä Melik shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan, oli hän auringon noustessa poistunut vuoteestaan ja toimittanut puhdistavan kylpynsä. Senjälkeen hän oli antautunut hartaisiin rukouksiin ja lukenut useita lukuja koraanista. Muetsinien kajahutettua Raghan minareteista ensimäisen aamuhuutonsa, rupesi hän pukeutumaan juhlallista menoaan varten. Kun muetsinien toinen huuto kuului, oli hän valmis lähtemään.
Hietakello-salissa odottivat hänen äitinsä Sabeiha, vanha Tumadir ja kuusi seuralaisnaista. He olivat kaikki juhlapukuihin puetut. Seuralaisnaisilla oli hienot valkeat liinahameet yllä ja kasvoilla silkkiharsot. Heidän tuli matkan päässä seurata valtijatartaan aina Raghan portille saakka.
Anahita ei antanut kauan odottaa itseään. Ferengiksen seuraamana hän astui hietakellosaliin. Hänellä oli yllään valkea silkkihame, joka jätti käsivarret ja kaulan paljaaksi. Ainoa koristus oli hänen oma, helmillä ompelemansa kultakuteinen vyö. Hänen tumma pitkä tukkansa valui vapaana alas selälle. Hienot kultavitjat riippuivat hänen somankaarevassa kaulassaan, ja niihin oli kiinnitetty pieni koraanilehti. Kasvot olivat harsosta vapaat, kuten vanha tapa sääsi.
Hänen näkönsä oli vakava, mutta hänen sinisilmänsä säteilivät kirkkaina kuin kaksi tähteä.
Kun hänen jäähyväisiksi piti syleillä äitiänsä, tuntui liikutus ja vähäinen heikkous valtaavan hänet. Hän voitti sen kuitenkin pian ja virkkoi sointuvan kirkkaalla äänellä: