Suuri oli kaikkien avarassa telttamajassa olevien ihmetys ja ilo, kun he tämän sanoman kuulivat. Ja kun samassa ulkoa kuului odottavan väen levotonta murinaa, kehoitti Haoma isäänsä Iredshiä kansalle tätä riemusanomaa julistamaan. Sillä Haoma arveli, että parsien destur mobed oli yksin arvokas tällaista julistusta kuuluttamaan. Mutta Iredsh huomautti:
— Ääneni on jo heikko ja värähtelevä. Sinun äänesi, Haoma, on vahva ja nuorekkaan sointuva. Ilmoita siis sinä kansalle tämä riemusanoma.
Isäänsä totellen astui Haoma vanhempiensa, sisarensa ja palvelijoiden seuraamana ulos pihamaalle ja eteni aina ruusupensas- ja tamariski-aitaukselle saakka, jonka takana taaja parsien joukko levottomana odotti.
Siinä puhkesi Haoma lavealle kajahtelevalla äänellä puhumaan:
— Tänään on riemupäivä parsien heimolla, sillä maan hallitsija on suonut meille vapauden sekä lakien turvan ja oikeudet. Anokaamme siis Ormuzdin siunausta Melikin pään päälle, ja myöskin hänen jalolle suurvisiirilleen, Hassan Ibn Alille, sillä tämä on rakkaudellaan Iranin koko kansaan aikaansaanut shaahin armahduspäätöksen.
Kääntyen pyhää uhrivuorta kohden, kaikki koolla olevat parsit, naiset miehet, nuorukaiset ja tytöt lausuivat:
— Ormuzdin runsas siunaus tulkoon heidän päänsä päälle!
Riemuisa innostus valtasi väkijoukon; siinä moni ihastuksissaan syleili vieressään seisovaa ja vanha herbed, nimeltä Gurase huudahti:
— Jalo ennen muita on Hassan Ibn Ali; hän on todella Nisam-el-mulk — valtakunnan tuki!
Gurasen läheisyydessä joku huomautti: