Haoman sydän sykki raivokkaan kiivaasti, kun hän ajatteli, että hän pian oli näkevä Anahitan. Ja hän tunsi selvästi, että hän häntä rakasti, yhä vielä, ja entistään tulisemmin. Se kauhea vaara, joka kertojatarta uhkasi, oli taas, huolimatta hänen eilisestä päätöksestään, puhaltanut hänen intohimonsa kipinät vastustamattoman leimuavaksi liekiksi. — Mitä olikaan hänen kieltäymispäätöksensä: epätoivon matkaansaamaa väsymystä, toivottomien tunteiden lepoa, nöyryytetyn heikkoutta. Hänkö luopuisi tuosta jalosta helmestä, jonka hän oli löytänyt, ja jonka puhdas hohde oli riemastuttanut hänen sielunsa! Hänkö antaisi shaahin, tuon irstaan miehen, jolla oli valittavanaan kaikki Itämaan helmet — tosin ei yhtäkään näin kaunista — hänkö sallisi hänen heittää tämän harvinaisen helmen lokaan? Se oli mahdotonta. Nyt oli Anahita kokenut, missä määrin hän saattoi turvata suurherraan; nyt oli hänen ylevä uransa katkaistu. Olihan luonnollista, että hänen nyt täytyi taipua Haomalle. — Sillä Haoma oli ilmestyvä hänelle pelastavana henkenä, joka oli vievä hänet pois tästä häpeävankilasta. — Haomalla oli hallussaan pelastava avain, hän oli joutuisasti vievä Anahitan suurvisiirin palatsiin ja sieltä pakeneva hänen kanssaan kauas, kauas, Intian maille, mistä ei Melikin rankaiseva käsi heitä voisi saavuttaa. — Heti Demurin puhuttua avaimesta ja käytävästä, jota myöten Haoman piti poistua, oli hänessä tämä tuuma syntynyt, vaikka hän ei ollut tahtonut… ei ollut rohjennut sitä Demurille ilmaista. — Entä jos suurvisiirin poika asettui vastustamaan heidän pakoansa! — Sitä hän ei voinut tehdä; niin sydämetön hän ei saattanut olla. Entä jos Haoman ja Anahitan paon kautta Demuria kohtaisi vaara, ehkä shaahin epäsuosio, kun tämä mahdollisesti saisi tiedon Demurin antamasta avusta? — Mutta olihan Demurin isä vielä kaikkivaltijas valtakunnassa… ja mitenpä shaahi muuten pääsisi Demurin osallisuuden perille? — Ei Haoma malttanut, ei hän voinut ajatella sen pitemmälle, sillä yksi ajatus täytti koko hänen sielunsa, se ajatus, että Anahita oli pelastettava häpäisijän, julmurin käsistä, maksoi mitä maksoi.
Astuttuaan isosta tanssisalista vielä muutaman huoneen läpi, tulivat he pieneen, harvinaisen upeasti sisustettuun suojaan. Verrattomat olivat sen seinämillä leviävät intialaispeitteiset divaanit, rikkaat olivat kattomaalaukset ja täysikultaiset korkeajalkaiset lamput.
— Tuolla sisällä on varmaan kertojatar — sanoi opas-eunukki — sillä se on makuuhuone. — Jään tähän odottamaan ja kuuntelemaan, voidakseni varoittaa.
Haoma otti häneltä kylpy-pyyheliinat ja astui varovasti sisään makuuhuoneeseen.
Matalalla, santelipuusta tehdyllä, norsunluu- ja kultalevyillä sekä jalokivillä koristetulla vuoteella loikoi Anahita. Hän. oli ummistanut silmänsä, hänen povensa kohoili levottomana ja hän nyyhkytti syvään ja lakkaamatta. Ferengis oli polvillaan vuoteen vieressä kumartuneena valtiattarensa yli. Hän piti Anahitan käsiä käsissään ja kuiskaili palavia rukouksia.
Haoman avatessa oven, säpsähti kumpikin. Anahita kavahti ylös istuvaan asentoon, ja Ferengis nousi seisomaan.
Haoma pani sormen huulilleen merkiksi, että heidän molempien tuli vaieta. Hän kulki oikeassa seinässä olevalle ovelle, jonka arveli johtavan kylpyhuoneeseen ja viittasi Anahitaa tulemaan jälessä.
Anahita oli heti tuntenut Haoman, huolimatta hänen valepuvustaan, ja iloinen tunne oli vavahtanut hänen povessaan. Sillä arvasihan hän, että Haoma tahtoi tulla häntä lohduttamaan, ja tämä tieto esti häntä aluksi pelkäämästä Haoman uhkarohkean teon seurauksia. Päinvastoin hänessä heräsi voimakas ihailu tätä vaaroja halveksivaa rohkeutta kohtaan. Hän nousi vuoteelta, ja hänen surulliset silmänsä loivat Haomaan katseen, joka ilmaisi rajatonta kiitollisuutta. Haoma tunsi sydämensä sulavan tämän katseen sanomattomasta tenhosta.
Kun Anahita oli seurannut häntä kylpyhuoneeseen, kuiskasi Haoma hänelle:
— Minä pelastan sinut; tiedän käytävän, joka johtaa meidät täältä turviin. Luotatko minuun, antaudutko ohjattavakseni?