— Oi, Verethragna, päästä minut sinne, missä hän nyt harhailee, että epätoivoinen sieluni löytäisi rauhaa hänen valo-olentonsa näystä!
Näin rukoiltuaan hän syöksyi kosken vaahtoiseen pyörteeseen, joka alttiina sulki hänet pehmeään, lumivalkeaan helmaansa.
Alhaalla laaksossa, lähellä kivisiltaa, tarttui hänen hengetön ruumiinsa kiinni rantapensaan oksiin.
Kerivan oli haukkuen seurannut alas koskenrantaa, ja nähdessään vainajan pään pistävän esiin pensaan juurella, jäi se siihen kohtaan haukkumaan.
Tähän kiintyi metsältä palaavan Vohumenon huomio. Hän riensi paikalle ja näki, mitä oli tapahtunut.
Vihreät, liuskalehtiset vesikasvit olivat takertuneet vainajan tummanruskeisiin kiharoihin, muodostaen ikäänkuin seppeleen hänen päähänsä.
Vohumeno sai vaivoin tyrmistyttävän mielenliikutuksensa hillityksi, ja veti vartijaansa kylmenneen ruumiin rannalle.
Sitten heittäytyi hän alas, hajoittaen käsivartensa ja painaen niitä epätoivoisesti maata vastaan. Hetken kuluttua hän nousi pystyyn ja peitti vaippansa liepeellä kasvonsa.
Kun hän viimein poistui, valmistautuakseen vainajalle viimeistä palvelusta täyttämään, ei yksikään kyynel noussut hänen silmäänsä, ja hän, tunsi rintansa jäätyneeksi ja vallan kuin kivettyneeksi.
Kaikki valmistukset suoritettuaan, hän hautasi Haoman ruumiin kosken partaalle, tuuhean plataanin juurelle.