Vaistomaisesti hän kulki sillan yli. Huomattuaan astuvansa heimonsa alueille johtavaa tietä, kääntyi hän taas joen rannalle ja alkoi nousta sitä myöten ylöspäin.
Kerivan, hänen uskollinen rotkovahtinsa, seurasi matkan päässä, pelokkaana, havaittuaan herransa kumartuneen ja lamautuneen ryhdin.
Saavuttuaan kosken ylimmälle laidalle, missä vesi vaahdoten roiskui kauas rantakallioille ja pensaille, pysähtyi Haoma, katsoi ympärilleen, viheriäistä laaksoa ja silmänkantamattomiin ryhmittyviä vuoriharjanteita, joilla lepäsi keväimen häikäisevä kulta, ja kysyi itsekseen:
— Miksi, suvi, kukoistat niin vienona, kun kuitenkin niin pian lakastut ja väistyt kolkon syksyn edestä? — Miksi, päivänpaiste, välkyt niin kirkkaana, kun hohtosi kuitenkin on voimaton lämmittämään ihmisrintoja? — Tehoton on sulosi, suvi, voimaton lämpösi, päivänpaiste. — Järjettömyys ja paha viettää riemukulkuaan yli maiden ja valtakuntien; järkevyys ja hyvä väistyvät vähävoimaisina syrjään. — Ihmiselon paremmuuden toivo lakastuu kuin ruusu, joka syksyn tullen ainaiseksi kuihtuu. Ja vaikka uuden kevään herättyä uusi kukka puhkee ilmoille, elää sekin vaan aikansa taas lakastuakseen.
— Kuljin pimeässä erämaassa; sieluni oli nääntynyt, sillä kaipasin valoa ja virkistystä. Silloin näin kaukana ihanan, kirkkaan välkkeen, joka valaisi rehevää kosteikkopaikkaa. Siinä oli kirkas järvi, sen rannalla kasvoi tuuheita puita. Riensin järveä kohti ja saavuin jo vallan lähelle, saavuin jo sen rannalle. Ojensin jo käteni ammentaakseni sen kirkasta vettä ja kostuttaakseni kuivuneita huuliani, kun järvi ja koko keidas katosi, ja minä uudelleen syöksyin erämaan toivottomaan pimeyteen. Kirkas keitaani oli ollut petollinen erämaan kangastus, vilkkuva virva, pettävä, kuin elämän ihanteet, lohduton ja katkera, kuin elämän vajanaisuuden tunne.
Nähdessään edessään nuo avarat maat ja tuon vapaan taivaanrannan, jotka hän oli toivonut intonsa voimalla valloittavansa, tunsi hän jo olevansa kokonaan irtitemmattu todellisuudesta. Hänen tarmonsa juuret olivat katkotut, hänen toiveidensa kukka lakastunut; murtunut käsi vielä voi kyetä työhön, murtunut sydän ei enää kykene.
Ainoa seikka, joka enää heikosti kiinnitti häntä maiseen elämään, oli hänen sortuneen suuren lempensä muisto:
— Noiden viattomien sinisilmien puhdasta hohdetta olisin tahtonut varjella kalleimpana jalokivenä. Mutta maailma viskasi siihen lokaansa ja sammutti sen kokonaan. — — Ja oliko tuo hohde — edes läheisen pelastuksen toivon välkkyessä edessämme — luonut minuun vastalemmen taivaallista lohdutusta? Se olikin kenties säteillyt kiitollisuutta vaan, lapsen viatonta, puhdasta kiitollisuutta!
Vastustamaton kaiho kouristi Haoman sydäntä ja hän tunsi valtavata tarvetta lähteä henkien maille sielunsa elvyttävää hohdetta etsimään.
Kun hänen mielensä kaiho ja ahdistus oli noussut ylimmilleen, huokasi hän: