Joutuin köytettyään hevosensa kiinni plataanin runkoon, riensi tämä
Demurin parsilainen palvelija Haoman luo ja virkkoi:
— Valtijaani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja lähetti minut suruviestiä tuomaan. Hänen isänsä, suurvisiiri Hassan Ibn Ali on Kasvinissa sortunut Alamutin fidaavin tikariniskusta. Yöllä saapui sanoma siitä Raghaan. Shaahi on julistanut Abu'l-ganaïmin suurvisiiriksi. Herrani Demurin suosio on ohitse, hän ajattelee pikaista väistymistä pois hovista, ehkäpä muuttamista parsien maille, sillä Abu'l-ganaïmin päästyä valtaan, ei hänen turvallisuutensa ole taattu. Sinuakin hän kehoittaa väistymään pois täältä heimosi maille, sillä on luultavaa, että shaahi kuitenkin rupeaa sinua vainoamaan, saattaapa henkesikin olla vaarassa.
— Henkeni vaara tai vaarattomuus on minulle enää vähäarvoinen.
— Toisenkin viestin lähetti herrani sinulle. Hän pelkäsi tosin sen ylen määrin lamauttavan mieltäsi, mutta piti velvollisuutenaan ilmaista sinulle koko totuuden.
— Kerro se siis!
— Päivän valjetessa oli kertojatar kantotuolissa Ferengiksen seuraamana lähtenyt shaahin lempipuolison makuuhuoneesta suureen siniseen moskeaan — rukoilemaan — niin arvellaan, koska shaahi oli suostunut hänen poistumiseensa leposijaltaan tänä aikaisena hetkenä. Siniseen moskeaan tultuaan hän oli rientänyt suureen pyhäkköön. Mutta sen sijaan, että olisi polvistunut rukoukseen, hän kiipesi ylös marmoriportaita sen maljan ääreen, missä säilytetään väkevää myrkkyä, jota kansan nähden moskeassa juotetaan islamin oikeauskoisuudesta luopuneille papeille. Häpeätaakkansa ja toivottomuutensa painamana oli hän tästä maljasta täyttänyt pikarin ja juonut sen pohjaan asti. Ja ruumiina hän kannettiin takaisin linnaan. Kerrotaan, ettei shaahi tahtonut ruumista nähdä, vaan käski viedä sen kertojattaren linnaan.
Haoma ei virkkanut mitään, mutta koriseva huokaus murtautui esiin hänen rinnastaan, ja Arasta näki kyyneleitä hänen silmissään.
— Herrani kehoittaa siis sinua rientämään pois täältä.
— Sano herallesi, Demurille, että sydämeni on murtunut, mutta ettei kiitollisuuteni häntä kohtaan siltä ole sammunut.
Arastan poistuttua alkoi Haoma hitaasti, pitkin vuorijoen rantaa, astua alas laaksoon päin. Saavuttuaan sen kivisillan kohdalle, jolta tie erosi parsien alueille, kääntyi hän katsomaan tuonne Raghan laaksoon päin, missä kertojatar-vainajan linnakumpu yleni. — Menisikö hän sinne, nähdäkseen vielä kerran nuo kasvot, vaikka kuolon kalpeuden leimaamina, silmien välkkeen sammuttua? — Ei, sitä hän ei voinut. Ehkäpä häntä ei edes päästettäisi sisälle.