Ulos palatsipihalta Raghan kaduille ja sieltä kaupungin pohjoiselle portille he suuntasivat kulkunsa. Saavuttuaan kaupungin portin edessä leviävään Raghan laaksoon, alkoivat he ratsastaa vuorikoskelle päin. Sanaakaan virkkamatta suorittivat nuo kolme miestä matkansa. Aamun sarastaessa he olivat perillä.
Haoman astuttua alas satulasta, tarttui toinen orja hänen jättämänsä ratsun suitsiin ja alkoi kumppaninsa kanssa kiireisesti palata Raghaan.
Unissakävijän tavoin hoiperteli Haoma sisälle rotkoonsa. Kotilieden hiiloksen valossa, jota Vohumeno oli ylläpitänyt, meni hän vuoteelleen ja vaipui sille raukeana. Pitkän ja vaivaloisen Kurdistanin-matkansa jälkeen hän ei vielä ollut yhtään yötä tarpeeksi levännyt. Kertomapäivän aamuna hän viimeksi oli nauttinut niukasti ravintoa. Raivokkaat mielenliikutukset olivat uuvuttaneet loput hänen voimistaan; luonto vaatii osansa: hän vaipui unenhorroksiin.
Aurinko säteili jo melkoisen korkealla itäisellä taivaankannella, luoden sisään rotkon halkeamasta lämmittävää hohdettaan.
Vohumeno, joka levottomana myöhäiseen yöhön oli odottanut Haoman paluuta, mutta viimein laskeutunut levolle ja nukkunut ennenkuin hänen valajaansa ehti tulla, heräsi rotkossaan ja riensi Haoman luola-asunnolle. Hän astui hiljaa ja varovasti, peljäten herättävänsä nukkujaa. Katsahtaessaan sisään halkeamasta, näki hän Haoman nukkuvan vuoteella ja unissa levottomana vavahtelevan. Kuinka hän oli kalpean ja kärsivän näköinen!
— Eipä ihmettäkään — ajatteli Vohumeno — hänellä on ollut niin paljon huolta ja vaivaa viime aikoina.
Ja yhtä varovasti, kuin oli tullutkin, hän poistui, lähtien kauriin ajoon vuoristoon. Sillä varmaankin — niin hän arveli — hänen valtijaansa oli herätessään vahvan murkinan tarpeessa.
Vähän aikaa hänen mentyään rupesi Haoman rotkon suulla loikova
Kerivan äänekkäästi haukkumaan.
Haoma kavahti ylös unestaan ja riensi ulos rotkosta.
Raghan laaksosta päin läheni nopeasti ratsumies, jonka Haoma jo matkan päästä tunsi Arastaksi.