— Pyhä, suuri ja ihana olet Ormuzd, Sinä puhtain, ylevin henki! Vielä silloinkin, kun aurinkosi on väistynyt häijyn Ahrimanin tekoja suosivan yön varjojen taakse, lähetät meille lohduttavan tervehdyksesi, suloisen iltaruskon, mieliämme viihdyttämään ja uuden armaan päivän tuloa ennustamaan. Vastaanottaos ylistykseni hyvyydestäsi ja lempeydestäsi, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon puhdas lähde!
Näin lausuttuaan ylistysrukouksensa, nosti Haoma jousen jälleen olalleen ja jatkoi matkaansa. Hän oli väsyksiin asti vuoristossa etsiskellyt saalista. Soma vuorikauris, sirojäseninen ja nopeakulkuinen kuin tunturituuli, oli kyllä sattunut hänen tielleen. Tottuneena kallionlohkareilla joutuisasti liikkumaan, oli hän sitä kauan takaa-ajanut. Kerran jo tämä notkea vuoriston asujan oli pysähtynyt läheiselle kallionkielekkeelle, katsahtaen kirkkaine silmineen takaa-ajajaansa; ja Haoma oli kohoittanut jousensa tähtäämään. Mutta seuraavassa tuokiossa pirteä pakolainen oli nuolena syöksynyt alas kallion rinnettä pitkin ja kadonnut tiheän vuoripensaikon taakse. Hetkisen vaan se vilahdukselta oli näkynyt notkossa; sitten se oli kokonaan kadonnut Haoman katseilta. Ja illan jo laskeutuessa maille mantereille, oli hän päättänyt luopua riistan ajosta ja rotkoasuntoonsa saavuttuansa sinä iltana tyytyä riisiin, leipään, hedelmiin ja vuorikosken kirkkaaseen veteen.
Vuoriston iltahohde vaaleni vaalenemistaan; lumivuorilla levännyt purppura oli vähitellen muuttunut vaaleansiniseksi, sitten sinervänvihreäksi välkkeeksi, kunnes illan harmaa hämy kokonaan verhosi vuoriston. Hieman jouduttaen askeleitaan kulki Haoma edelleen; hän tunsi tarkkaan vuoripolut, sillä monasti hän täällä oli samoellut. Kun Itämaan pikainen pimeä laskihe maille, puhkesivat lukemattomat tähdet tummalle taivaanlaelle tuikkimaan. Ken olisi nähnyt Haoman korkean, solakan, mutta voimakkaan ja sopusuhtaisesti varttuneen vartalon siinä tähtien himmeässä valossa kulkevan kallioseinien ohi, sypressien ja plataanien keskitse, jousi olalla ja puhdas valkea päähine päässä, olisi helposti luullut häntä joksikin Ormuzdin voimakkaaksi hengeksi, joka varjojen keskeltä karkoitti pois daiveja, Ahrimanin ilkeitä kätyrihenkiä.
Viileä tuuli hiveli Haoman kasvoja ja liehutti hänen tummanruskeita kiharoitaan, jotka aaltoilivat esiin hohtavan valkoisen päähineen alta. Nyt kantoi tuulahdus jo hänen sieramiinsa ruusun ja zhasmiinin tuoksuja; tämä ennusti Raghan laakson läheisyyttä. Seuraavassa tuokiossa avautuikin Haoman eteen avara lakeus ja kaukana näki hän lukuisien tulien loistavan tuolta laakson etelälaidalta, Raghasta, Melik shaahin upeasta pääkaupungista. Oikealla, lähempänä vuoristoa, kohosi pitkänkalteva kumpu, jonka huipulla tumma linna kuvasti piirteitään taivaan rantamille. Sieltäkin tuikki muutama tuli. Siellä oli kertojatar Anahitan koti.
Haoma ei jatkanut kulkuaan näille ihmisasunnoille. Hän poikkesi astumaan vasemmalle kapeata polkua pitkin, joka kiemurteli korkeiden kallioseinien välillä ja joka välistä pujahti lyhyeen rotkokäytävään. Vuorikosken kohina rupesi kuulumaan; ei siis Haoman luola-asunto enää ollut kaukana. Hetken vaan hän astui edelleen, niin jo tuli näkyviin vuorikoski, joka voimakkaan jättiläisen viskaamana hopeaharsona kuohahti alas kallion laelta. Kookkaat tummat sypressit kohoilivat sen rannoilla. Alempana, kalliolta syöstyään, vesi riensi vuolaana virtana edelleen ja se teki laaksoon saavuttuaan kaarevan mutkan. Tuuheat plataanit kaunistivat vuorivirran mutkaa, ja kauempana suuret virran varsilla törröttävät kallionlohkareet näyttivät olevan uljaan vuorivirran siihen muinoin vyöryttämät.
Kosken alalaidalle saavuttuaan luopui Haoma taas jousestaan, paljasti päänsä ja valeli käsiään ja ohimoitaan raittiilla vedellä. Näin puhdisti oikea parsi itseään, ennenkuin metsältä kotia palattuaan astui sisälle asuntoonsa. Pyyhittyään kasvonsa ja kätensä puhtaalla, viittansa taskussa säilyttämällään liinavaatteella, alkoi hän astua rotkoasunnolleen. Puolitiessä tuli Kerivan, hänen suuri vahtikoiransa, häntä vastaan. Lempeä eläin liehutti tuuheata häntäänsä, osoittaen tyytyväisyyttään siitä, että kaivattu isäntä viimeinkin oli saapunut kotia. Ja kun Haoma rotkonsa suulla väsyneenä vaipui istumaan kivilohkareelle, nosti sävyisä kotieläin varovasti leveän käpälänsä hänen polvelleen ja katsahti häneen ymmärtäväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: — Terve tuloa, isäntä, vaikkapa myöhään tulet ja riista jäi kotia tuomatta. — Tuo uskollinen rotkovahti oli kiltisti jäänyt kotia, vaikka olikin niin kovin tehnyt mieli seurata herraansa vuoristoon. Haoma tuntui käsittävän uskollisen toverinsa mielen, silitti sen pehmeätä mustaa turkkia ja virkahti:
— Toiste pääset mukaan, ja sitten tuodaan yhdessä saalis kotia.
Haoma nousi kiveltä; Kerivan siirtyi loikomaan rotkoon johtavan solan suulle. Sillä ainoastaan herraltaan luvan saatuaan se seurasi häntä sisälle. Haoma astui lyhyen, kallioseinien muodostaman solan läpi avaraan rotkoasuntoonsa. Ensiksi hän meni katsomaan, paloiko tuli vielä pyhässä kotipesässä. Vasemmalla, rotkon peräseinällä oli syvennys, jonka yläpuolella aukeni kalliohalkeama. Tämän syvennyksen pohjalla oli pyhän tulen sija, ja siinä hohti hehkuva hiilos, josta ohut sinervä savu kohosi ylös halkeamaan. Tällaista pyhää kotitulta jokainen parsi ylläpiti talossaan; se ei saanut parsin asumassa kodissa koskaan sammua. Ainakin piti hiilissä piillä tulikipinöitä, jotka puhallettuina saattoivat synnyttää uuden liekin. Yölläkin täytyi jonkun kodin asujamista hetkeksi hyljätä vuoteensa ja nousta pyhää liettä hoitamaan, siihen puita lisäämään. Ja jos tämä tuli joskus sammui, tiesi se suuren onnettomuuden tuloa.
Kiireisesti Haoma otti lieden viereisestä pinosta sandeli- ja tamariskioksia, latoi niitä pyhän lieden sijalle ja puhalsi niihin hiiloksesta liekin. Kodikkaasti ne risahtelivat, tulikielekkeiden kietoutuessa niiden ympärille, ja nuo jalot puut levittivät palaessaan hyvää tuoksua rotkoasuntoon. Kotilieden vastaisessa kallioseinässä oli toinen leveämpi halkeama, joka kapeni ylöspäin. Sen eteen oli pingoitettu verkko, joka esti yölintuja sisäänlehahtamasta, mutta joka päästi päivin auringonpaisteen ja öisin kuuvalon ja tähtientuikkeen sisälle sekä tuuletti kallioidenvälistä komeroa raittiilla vuoristoilmalla. Tämän halkeaman kohdalla, kiviliuskojen muodostamalla permannolla, sijaitsi matalille pölkyille asetettu sileä kivilohkare, jota Haoma käytti pöytänään, ja sen vieressä istuinsijana käytetty kumoon kaadettu plataanirunko. Pöydän päässä oli vanha kuparilamppu, jonka oliiviöljyyn upotetun sydämen Haoma tuluksilla sytytti palamaan. Kotilieden ja liinasydämen näin valaistessa saattoi selvästi eroittaa luolan rosoiset mustat seinät ja ne varsin harvat esineet, jotka niiden sisällä säilyivät. Takaseinällä oli plataanipuista veistetty vuode, jota pitkät kaislaoljet ja niiden päälle pantu liinavaate peittivät. Lähellä vuodetta riippui seinällä joukko tiikerin- ja hyenantaljoja, jotka talvisaikaan levitettiin seinille, jotta asunto pysyi kuivempana ja lämpimämpänä. Pöydän viereisessä sopessa oli muutamia työaseita, jousi ja nuolia. — Siinä tämän yksinäisen asunnon koko kalusto.
Sytytettyään tulen, meni Haoma vuoteen ääreen, veti pois irtonaisen kiven seinästä ja otti sen takaa näkyviin tulleesta aukosta esille paksuun silkkikankaaseen käärityn pitkähkön esineen. Punnittuaan sitä kädessään, ikäänkuin varmasti huomatakseen, että huivin sisällä piilevä esine todella vielä oli tallella, pani hän sen huolellisesti takaisin syvennykseen ja asetti kiven jälleen paikalleen. Tuo esine oli hänen kallein aarteensa, parsien pyhä kirja, Zend Avesta, jonka pergamenttikääröjä hän säilytti silkkihuivin sisällä. Tämä Avestan käsikirjoitus oli hyvin vanha, ja Haoma oli saanut sen lahjaksi isältään, kunnianarvoiselta Iredshiltä, parsien destur mobedilta. Sitä lukemaan ja oppimaan oli Haoma parsien siirtokunnasta, vanhempaansa kotoa vetäytynyt tänne jylhään vuoristoon. Isänsä suurten ansioiden vuoksi katsottiin Haomaa jo yleensä hänen jälkeisekseen destur mobediksi, ja tämän parsien ylimmän papin ja tuomarin tuli osata Avesta ulkoa. Haoma tahtoi häiritsemättä, Zoroasterin tavoin, kaukana ihmisistä ja heidän hyörinästään antautua mietiskelyyn ja tutkia Avestan pyhän opin salaisuuksia. Ja vasta tarpeeksi valmistautuneena hän aikoi palata heimonsa luo opettamaan ja innostamaan.