Haoma havaitsi, että kaikki hänen kodissaan oli paikoillaan; uskollinen Kerivan oli taloa tunnollisesti vartioinut.
Nuori erakko tunsi nälkää ja suurta väsymystä. Sillä varhaisesta aamusta oli hän kirveellään ja vasarallaan valmistellut tammiovea, jolla aikoi öisin tukkia luolansa aukon. Tosin eivät läheisen erämaan pedot usein öisin eksyneet hänen asunnolleen: ja kun joku hyena rohkeni liian lähelle hiipiä, toimitti Kerivan sille niin tuimat tervetulijaiset, ettei sen tehnyt mieli toista kertaa vuorikoskella käväistä. Mutta ovi asunnossa, vaikkapa erakkoasunnossakin, on aina tarpeen. Se suojaa ainakin tuulilta ja sateelta. Työstään herjettyään oli Haoma lähtenyt saaliinajoon ja väsyttänyt itseään hyppimällä kallionkielekkeeltä toiselle. Ilta-ateriansa hän oli ansainnut ja olisi tarvinnut vahvempiakin ruokia. Noudettuaan sangolla vettä koskelta, otti hän esille rotkonsa suulla olevasta ruokasäiliöstä muutamia riisikakkuja, oliiviöljyruukun sekä vesimeloonin, ja asetti kaiken tämän pöydälle. Kerivanin hän sitten kutsui pöydän ääreen. Ja kohoitettuaan kätensä siunaten pöydän yli, rupesi hän nautitsemaan erakkomajansa yksinkertaisia ruokia. Myös toverilleen, Kerivanille, hän jakeli riisikakkuja, kastoipa niitä vielä suolansekaisessa oliiviöljyssä. Mielihyvällä kaappasi koira nämät ruoka-antimet avaraan suuhunsa, tyytyväisenä häntäänsä liehuttaen. Ja tarpeeksi saatuaan, se palasi loikomaan solakäytävään, siinä isäntänsä yörauhaa vartioidakseen. Varmaankin olisi Kerivan ennemmin uhrannut henkensä, kuin päästänyt ketään sisälle herransa unta häiritsemään.
Päätettyään illallisen ja korjattuaan pois ruuan tähteet, sammutti Haoma kuparilampun liekin, ja koska suuri väsymys valtasi hänet, paneutui hän pitkäkseen vuoteelle. Nyt paloivat pyhät puut loimuten, ja punakellervä hohde valaisi rotkoa. Kuu kuvasi halkeamasta kivipermannolle vaaleankeltaisen leveän juovan.
Siinä oli Haoma usein pyhän tulen salaperäisessä valossa pitkinä unettomina yöhetkinä loikonut miettien ja ajatellen. Nyt tunsi hän omituista raukeutta jäsenissään ja arvasi, ettei uni tällä kertaa aikonut varsin pitkään antaa itseään odottaa. Hänen täytyi kuitenkin pysytellä valveilla, kunnes kotilieden puut olivat hiiliksi palaneet. Silloin hän aikoi peittää hiilet tuhalla, jotta ne hehkuisivat päivännousuun asti. Sillä saattoipa sitkeä uni estää häntä heräämästä ja pyhää tulta hoitamasta.
Senvuoksi hän kohosi puoleksi istuvaan asentoon, nojaten oikeaa kyynäsvarttaan vuodetta vastaan. Vastapäätä vuodetta oli sola-aukko, josta näkyi palanen tähtitaivasta. Kosken kohina kuului läheltä, ja rotkon viereisen sypressin oksilla kaiutti yörastas kirkkaita säveleitään.
Rauha oli tänne poikennut ja viihtyi täällä hyvin luonnon vieraana. Mutta luonnon rauhasta, asunnon hiljaisuudesta huolimatta, myrskyili usein Haoman mieli, kun hänen totuutta haluava sielunsa levottomana pohti ylimpiä kysymyksiä. Jo nuorukaisena oli hän Avestaa lukiessaan kiintynyt seuraavaan kohtaan Zoroasterin keskustelusta Ormuzdin kanssa:
Zoroaster: Sinä näkyvän maailman luoja, puhdas olento, mikä tuottaa harvinaisen suuren onnen ihmislapsille?
Ormuzd: Se tuottaa ihmislapsille harvinaisen suuren onnen, kun oikeamielinen mies siirtyy asumaan sinne, missä hän ei kohtaa sytytettynä tulta, ei naisia, ei mainioiden miesten seuraa eikä karjaa.
Tämän Avestan kohdan oli hän jo aikaisemmassa nuorukais-ijäsään tarkasti kätkenyt mieleensä, ja nyt, saavuttuaan nuoruuden ja miehuuden rajalle, oli hän päättänyt seurata sen ohjetta, muuttamalla yksinäiseen vuoristoon.
Vielä toinenkin Avestan kohta oli hänen mielensä syvyyksiin painunut; sitä oli suuri Zoroaster oppilailleen alati teroittanut; se sisältyi viidennen Fargardin 65-68 värssyihin ja kuului näin: