"Näillä sanoilla puhdas Ormuzd ilahutti puhdasta Zoroasteria: Puhtaus on olemukseltaan kallein ihmisten saavutettavissa oleva hyvä. Puhtaaksi pyrkiminen on Ormuzdin säätämä laki, oi Zoroaster! Ken säilyttää sielunsa puhtaana hyvien ajatusten, hyvien sanojen ja hyvien tekojen kautta, se puhdistaa luontonsa."
Tätä oppia, jota ei yksistään Zoroaster saarnannut, vaan joka aamun maissa oli laajalle levinnyt ja joka innosti hekumallisen Intiankin erakkomielisiä miehiä, katsoi Haoma ojennusnuorakseen. Itsekieltämyksen kautta tahtoi hän karaista ja puhdistaa luontonsa, tuottaakseen heimolleen sitä suurta ja puhdasta onnea, jota Ormuzd jaloille ihmislapsille oli luvannut.
Mutta vielä korkeammalle tähtäsivät Haoman tuumat. Hän toivoi saavansa Zoroasterin opin laajemmalta tunnustetuksi, hän toivoi, että se voisi Persian mailta syrjäyttää ulkokullaisuuteen ja kurjuuteen vajottavan islaminuskon ja että Zoroasterin oppi vielä kerran siunausta ja onnea tuottavana, kuten ennen, pääsisi vallitsevaksi Iranin mailla.
Sitä varten oli Avestan oppi puhdistettava, se oli kehitettävä suurempaan täydellisyyteen, ja ihmisten väärinkäsitykset ja lisäykset oli siitä karsittava pois. Vielä ei Haoma ollut löytänyt sitä suurta uutta näkökohtaa, jonka valossa hän aikoi uudistaa Avestan opin. Mutta hän tunsi itsessään vastustamattoman pyrkimyksen jotakin suurta, joskin kaukaista päämäärää kohti. Voimakkaiksi tunsi hän jäsenensä, ja tulisena virtasi veri hänen suonissaan. Hän kyllä luuli jaksavansa taistella ja väsymättä pyrkiä eteenpäin.
Hänen siinä loikoessaan, alkoi yhä oudompi raukeus häntä painaa; koski lauloi kohisevaa unilauluaan, rastaan viserrys viihdyttäen siihen yhtyi, ja unenhaaveiluihin vaivuttivat vielä lisäksi ulkoa kuuluvat hiljaiset, sametinpehmeät yöeläinten hiipivät askeleet. Vielä ei Haoma voinut vaipua uneen, vielä hän ei joutanut nukahtamaan. Tuon etäisen päämäärän kaiho tuntui nyt entistään vahvemmin kohoittavan ääntänsä hänen povessaan, ja puoliääneen lausui hän tämän Zoroasterin Avestassa opettaman rukouksen:
"Oi Ormuzd, suosios minua, antaen virkeyteni ja viisauteni kasvaa; tee minut voimakkaaksi. Te kaikki valonruhtinaan korkeat henget, avatkaa minulle avarat taivaanrannat, jotta selvästi näkisin sen ylevyyden, joka teissä täysin määrin asustaa!"
Hänen siinä katsellessaan pyhän lieden hohdetta ja vaaleata kuuvalon juovaa, vaipui hän huomaamattaan unenhorroksiin.
Hänestä tuntui, kuin rotkon oviaukko olisi laajentunut, kuin paksu kallioseinä olisi näkymättömiin haihtunut ja kuin kotilieden punakellervä hohde olisi valaissut avaralta rotkoa ympäröivän seudun. Siinä virtasi laaksossa kapeneva vuorijoki, jonka vesi kimmelteli oudosti, ja sen mutkan varsilla kohoavien plataanien lehdet rupesivat salaperäisesti liikkumaan yön hiljaisessa henkäyksessä. Kauempana hohtivat suuret kivimöhkäleet punertavina, ja etäällä näkörajalla haamoitti Kevirin suolaerämaa, jonka tuhkankuivasta maaperästä vaan harvat kellervät korret kesäaikaankin pistivät esiin.
Kylmä viima, sellainen, joka talven lähetessä saapuu Elbursvuorilta, tuntui kulkevan rotkon läpi, ja Haoma tunsi jäätävän väristyksen jäsenissään. Kaukana Kevirin erämaan rajoilla rupesi tummaa öistä taivasta vastaan leimuamaan tulikiven- ja sinervänvärinen hohde, jonka valossa mustat haamut kiitivät esille, tullen saapuville eri ilmansuunnilta. Tulelle hohtavasta käärmeenpäästä, joka kamalana koristeena kohoili heidän otsallaan, huomasi Haoma, että tässä liikkuivat daivit, Ahrimannin synkkä joukko. He näyttivät ihmisten nukkuessa olevan valppaassa työssä valmistellen tulevan päivän kärsimyksiä ja synkkää syntiä. Suuri ahdistus valtasi Haoman, hänen povensa päästi raskaan voihkinan ja vaistomaisesti hän kädellänsä pyyhkäsi silmiään ja otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen yön ilkeät haamut. Hän ei kuitenkaan voinut olla katsomatta tuonne kauas, missä mustat varjo-olennot vaelsivat halki eteläisen taivaan kannen. Yhä taajemmaksi kävi heidän joukkonsa. Luontokin yltympäri näytti kärsivän daivien läsnäolosta. Vuorijoen vesi lakkasi juoksemasta ja näytti jähmettyneeltä tulikivivirralta. Ruohikko joen varsilla syttyi palamaan; irvistellen hyppivät liekit ruohokorresta ruohokorteen ja olivat muutamassa hetkessä kärventäneet mustaksi koko kasvullisuuden. Joen varsilla törröttävät kivet hohtivat punaisina kuin hehkuva rauta. Kosken pauhina oli äkkiä lakannut, ja yörastaan sävel oli tauonnut soimasta kuin katkennut soittimen kieli.
Daivit ryhmittyivät taivaan rannalle tiheiksi joukkioiksi: siinä heidän parvensa kohosi kuin synkkä ukkospilvi. He näyttivät odottavan jotakin, ja kaikkien kiiluvat hiilisilmät tähystelivät samanne päin, tuonne kauas Raghan yli kaareutuvaa taivaanrantaa kohti. Sieltä puhalsi nyt vielä kylmempi viima, sellainen, joka syksyllä riipii viimeiset lehdet puista ja vajottaa maan talviseen unenhorrokseen. Käärmeenpäät kimmeltelivät oudosti daivien otsilla, ja mustan pilven takaa tuli näkyviin kookas synkkäkasvoinen olento. Sen katse oli jäätävä, ja sen näky saattoi mielen niin räikeän epäsointuiseksi, kuin oman pahan teon tietoisuus. Se oli daivien johtaja, Ahriman, pimeyden ja pahuuden ruhtinas; hänet tunsi hänen otsaltaan kohoavasta tulisesta kaksipäisestä käärmeestä.