Hän pysähtyi kätyriparvensa eteen, majesteettisena ja käskevänä, sillä hänen valtansa ulottui avaralle, ja hänen käskyjänsä toteltiin ehdottomasti. Ääneti ja salaperäisesti hän taajaan viittaili kädellään: näin tuntui hän jakelevan määräyksiään. Mikäli hän eteni, hajosivat daivit, kuten pilvenhattarat tuulisäällä. Eri maailman ääriin näyttivät he kulkevan ruhtinaansa käskyjä täyttämään. Salamoiden tavoin lentelivät Ahrimanin käskyt, eikä kukaan kuolevainen olisi ehtinyt hänen viittauksiansa seurata tai niiden salaista merkitystä oivaltaa. Ja daiviparven kokonaan hajaannuttua, levitti pahuuden ruhtinas suuret nokimustat siipensä ja lehahti lentämään Kevirin erämaata kohti. Tuulispään nopeudella kiiti hän edelleen, sillä kaikissa maan äärissä odottivat häntä hänen käskyläisensä. Tähtien himmetessä ja aamuruskon lähetessä täytyi hänen väkineen poistua pimeyden maille, ja sitä ennen oli kaikki seuraavan päivän synti maailmalle valmistettava. Lopulta näytti poistuva pahuuden ruhtinas taivaanrannalla leijailevalta kotkalta, ja viimein näkyi vaan musta pilkku, kunnes sekin katosi. Ääneti, salamielisesti oli Ahriman joukkoineen taivaanlaidan yli kulkenut, tarkoituksiaan ilmaisematta, käsittämättömänä kuin maailman järjetön pahuus.

Hänen poistuttuaan tuntui luonto virkoavan ahdistuksestaan. Taivaanrannalla koitti vaaleanpunainen aamurusko; ohut virkistävä sade alkoi vihmoa alas yläilmoista, ja tuskin olivat sen ensi pisarat maahan langenneet, kun siinä kohdassa jo maa vihannoi keväistä vihannuutta; kohta kukoisti koko luonto uudessa kasvipuvussaan. Nuoren ruohon ja puhjenneiden kukkien suloiset tuoksut tunkivat Haoman sieramiin. Vuorijoki virtasi taas kuten ennenkin, jopa se näytti paisuneelta, niin että vesi loiski korkealle yli rantapensaiden. Satakieliparvi, joka asusti laaksossa, näytti nyt tästä luonnon ihanuudesta lumoutuneen kohoamaan ylös jylhään vuoriseutuun, ja se kaiutti kosken partailla kasvavien sypressien oksilta keväisiä riemulaulujaan. Haomakin tointui äskeisestä ahdistuksestaan, hänen mielensä kävi lämpimäksi ja keväiseksi, ja ihmetellen tähysteli hänen silmänsä tuonne kauas. Valoisa kangastus kuvautui nyt näköpiirin taustassa. Siinä oli vallan kuin hänen kotiseutunsa ylhäiset vuoret, joiden lumihuippuja keväinen ruusunhohde somisti. Niiden rinteillä kasvoi hopealehtisiä tuuheita puita, ja alempana levisi avara ruusupensaikko, täynnä suuria punaisia ja keltaisia persialaisia ruusuja. Ihana, neitseellinen naisolento, kirkassilmäinen, sulojäseninen, puku hohtavan valkoinen, tukka loistava kuin päivän kulta, istui kallionkielekkeellä, kristallimaljallaan ammentaen lähteestä puhdasta vettä vuorenrinteelle. Vesi virtasi edelleen pienenä purona, joka vaahdoten, hopealle välkkyen, nopeasti kiiruhti alas laaksoon. Siitä kohosi ohut sumu, joka hienoina helminä haihtui ilmaan. Ken olisi tuo kaunis, lempeä hengetär muu ollut, kuin Ardvicura, veden puhdas ja pyhä haltijatar, joka, minkä ehti, huuhteli maailmaa puhtaaksi niistä tahrajäljistä, jotka saastaiset daivit ja ilkeät ihmiset siihen olivat painaneet. Alempana istui toinen hengetär, lapsekkaan viaton, lämmittävän hyvän näköinen. Hänellä oli hienopohjainen kultaseula kädessä, ja olisi luullut hengettären sitä lelunaan käyttävän, sillä hilpeänä, silmät riemusta loistaen hän pienillä valkoisilla käsillään tarttui sen laitaan ja upotti sen Ardvicuran puroon. Mutta hänen toimensa oli vakava. Hän seuloi puron pois pienimmänkin rikan. Sillä tämän veden tuli olla ehdottomasti puhdasta, koska se virtasi ulos maailmaan puhdistaen ja jaellen väsyneelle ja kuluneelle luonnolle uusia tuoreita elinvoimia. Seulojahengetär, Ashi-Vanuhi, oli koko parsien heimokunnan suuri lemmikki, hänen nimeänsä mainitsi nuori ja vanha ilomielin. Paitsi elonveden seulomista, oli hänellä toinenkin kaunis tehtävä: hän toimitti sovinnon suurta työtä vihamielisten ja ärtyisien ihmisten keskuudessa, pujahti sisään asuntoihinkin ja kuiskaili vihan ja kateuden pimittämien ihmislasten korviin helliä sovinnollisuuden sanoja.

Haoma ei saattanut kääntää silmiään pois näistä ihmeen ihanoista vedenammentajattarista, sillä harras ja lohduttava tunne täytti hänen mielensä hänen ajatellessaan, että hyvätkin henget öisin työskentelivät auttaen luontoa ja ihmisiä. Silloin alkoi tavaton kirkkaus loistaa Ardvicuran puron läheiseltä ulkonevalta kallionkielekkeeltä. Hopealle hohtavat puiden lehdet rupesivat rauhoittavasti ja tasaisesti liehumaan, ja Haoman rotkoasuntoon saakka puhalsi sellainen vieno tuulahdus, joka nuoren keväimen vallitessa iltakasteen laskeuduttua tuo kukkien tervehdyksen uutta elonvoimaa uhkuvilta kentiltä. Valoisa henkiparvi laskeutui kuultavien siipien kantamana kallionkielekkeelle ja pian oli heidän kaunis joukkonsa täyttänyt hopealehti-lehdon. Hyvyys ja puhtaus kuvastui heidän kaikkien kasvoista ja koko olennosta; he olivat kuin ihmisiä, mutta heidän kasvonsa olivat monta vertaa ihanammat, heidän vartalonsa ja jäsenensä verrattomasti suloisemmat kuin kaikista kauneimman kuolevaisen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tässä olivat koolla Ormuzdin jalot apuhenget.

Yliluonnollisen valon kirkastaman taivaanrannan yli kohosi ohut, lumivalkean poutapilven kaltainen hattaramuodostus. Se kohosi kohoamistaan ja läheni kallionkielekkeellä odottavaa henkiparvea. Nyt saattoi jo eroittaa, mikä se oli. Suurten, loistavien valkoisten siipien kantamana lähestyi Ormuzd, valon ruhtinas, ja häntä seurasivat Amshaspandit, hänen kuusi ylevintä henkiolentoansa. Ormuzd laskeutui suuren puun juurelle, ja hyvät henget odottivat häntä, taivaallinen hartaus kuvastuneena kasvoilla. Amshaspandit asettuivat lähimmäksi herraansa. Jo oli Ardvicuran ja Ashi-Vanuhin sekä muiden ennen Ormuzdia ilmestyneiden valoisten henkien näky Haomassa herättänyt selittämätöntä riemua, mutta Ormuzdin ylevä ulkomuoto, hänen kasvojensa taivaallinen kauneus ja hyvyys kohoittivat Haoman pyhän innostuksen äärille. Valon ruhtinaan otsalta loisti moninkertaisena, sellainen välke jonka sielu, tietoisena omasta hyvästä teostaan kuvastaa kuolevaisten otsalle ja silmiin. Hän loi katseensa yli koko väkensä, valaisten heitä kirkkaalla soihdulla, jota hän kantoi oikeassa kädessään; ja hän odotti heidän tiedonantojaan.

Verethragna, jalostavien surujen ja vastoinkäymisten jakelija, vakavan näköinen henkiolento, lähestyi hyvyyden ruhtinasta ja lausui näin:

— Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve, ylinnä muita, terve oi Ormuzd! Päivä taas on vierinyt menneisyyden maille, ja yhä lepää huolten taakka valtapiirisi ihmislasten hartioilla. Vapautanko heidät jo suruista, ovatko ylimmät käskynhaltijasi, Amshaspandit valmiit, heidän mieliään suloisella lohdutuksella ja rauhalla huojentamaan?

Siihen vastasi Ormuzd:

— Ei näiden ihmislasten kehitys ole vielä niin pitkälle ennättänyt. Heidän mieliään painavat surut ovat kuin vaikea unenhoure, joka alkuyöstä tuottaa nukkujalle levottomuutta ja panee hänet vuoteellaan vaikeroimaan. Mutta aamupuolella hän makeasti nukkuu ja herätessään, auringon levittäessä lämmittäviä säteitään, on hän täynnä riemua, huomatessaan, että yön synkät unikuvat ovat haihtuneet, että uusi päivä tarjoaa valoaan, täyttäen mielen uudella elämänilolla. Tai on heidän surunsa samanlainen kuin sen, joka on menettänyt kalliina pitämänsä aarteen, johon hänen sielunsa oli vahvasti kiintynyt. Huolestuen ja rauhattomina etsivät he menettämäänsä aarretta, mutta sitä etsiessään löytävätkin toisen paljoa kalliimman, joka palkitsee heidän kuluneen mielihaikeutensa. Tehköön siis suru tehtävänsä, puhdistakoon ja nostakoon. Ja kerran, kun auringon säteet kirkkaina, lämmittävinä verhoavat maailman, silloin olen ilmaiseva sinulle surunlakkausajan saapuneen, sinä uskollinen Verethragna.

Kuultuaan Ormuzdin määräyksen, Verethragna alkoi vetäytyä pois, päästääkseen Ormuzdin puheille muut hyvät henget. Mutta silloin hyvyyden ruhtinas lisäsi hänelle:

— Kärsiville jakaos kuitenkin huojennusta; monet ihmismielet ovat sangen herkät kärsimyksessä. Pimeässä hapuileva tarvitsee edes pienen valonsäteen kulkunsa suuntaamiseksi; sairasvuoteella loikova edes lyhytaikaista unta tuskien lievennykseksi. Ja epäilijä nähköön kaunista paremman todellisuuden unelmaa.