Näin oli puhunut Ormuzd, ja hänen kasvoiltaan säteili ääretön hellyys ja hyvyys. Heltyneenä poistui Verethragna, ja Mithra, valon ja viisauden korkea henki, lukuisan Ized-parven seuraamana, astui valon ruhtinaan eteen. Kirkas seesteenkuultava vaippa yllä, lähestyi Mithra Ormuzdia ja puhkesi näin puhumaan: — Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve ennen muita, terve, oi Ormuzd! Aikakaudet vaihtuvat, päivä nousee ja laskee, vuodenajat seuraavat toisiaan, kevät pukeutuu morsiuspukuunsa, seuraa sitten hetkisen kesä, synkkä syksy ja viimein kolkko talvi, yksi vain ei vaihdu; ihmisten synti ja monien auttamaton kurjuus pysyvät alati.
Mithran näin puhuttua, himmeni Ormuzdin kirkas silmä; alakuloisuus loi varjonsa hänen selkeään henkeensä. Ja hyvien henkien parvi huokaili syvään, sillä heidän ruhtinaansa alakuloisuus valtasi myöskin heidät.
Mithra, valon ja viisauden henki jatkoi:
— Olemme liikkuneet eri ilmansuunnilla, olemme kulkeneet vieraissa maissa, ja kaikkialla ovat mielemme muuttuneet haikean raskaiksi, näkemistämme paatuneista synninteoista, havaitsemistamme auttamattomista kärsimyksistä.
Tähän virkkoi Ormuzd:
— Ne ovat Ahrimanin tekojen hedelmiä.
Kumeasti toistivat lukuisat hyvät henget ruhtinaansa huokauksen, joka kaiun tavoin kulki ryhmästä ryhmään. Etäisimpien huokaukset saapuivat Haoman korviin hiljaisena tuulahduksena, joka syksypuolella kesää kulkee lähestyvää lakastumistaan valittavan luonnon läpi.
Mithra jatkoi vielä:
— Monet poloiset ihmislapset ovat syntymästään saaneet ilkeyden ja paheen perinnökseen; heidän suonissaan virtaa rietas isäin veri, ja maailma lisäksi tempaa heidät saastaiseen pyörteeseensä. Heille itselleen ja muille turmiollinen elämä viimein päättyy, ja mikä on sellaisen elämän tarkoitus, mikä sen talletus?
Ormuzd vastasi: