— Sen tarkoitusta yksin Ahriman voisi selvitellä; sen talletus ei ole suurempi kuin ohdakkeen, joka poikki leikataan ja nisuista eroitetaan, tai kuin raatelevan pedon tai kyykäärmeen, joka muita eläviä vahingoittamasta kuoletetaan.
Vielä Mithra, valon ja viisauden henki, lisäsi:
— Sinulle, ylevin henki, täytyy meidän vielä kertoa, mikä jääti mieltämme, taas kiertäessämme maan piiriä: Kaikkialla vahvempi sortaa heikompaa, ja toisaalla taas riuduttavat, parantamattomat taudit, nälkä ja ylenmääräinen köyhyys painoivat poloisia kuolevaisia. Saavuimme viimein Raghan kaupunkiin, missä Melik shaahin upea linna kohoaa. Kosteissa maanalaisissa luolissa vaikeroivat elinkautiset vangit. Monet heistä ovat mahtavat herrat pelkän epäluulon vuoksi sinne sulkeneet. Näillä poloisilla on vaimot ja lapset kaihoamassa ja suremassa. Toisaalla leimusivat roviot, joilla islamin suvaitsemattomat papit poltattivat uskon puustavista poikenneita.
Nämät ihmisparat, joilla on hermot ja kivuille altis ruumis, huusivat ja päästivät epätoivon vaikeroimisia, liekkien ahmiessa heidän lihaansa ja vertansa. Tämän pitäisi jo nostaa kapinaan kaikki hyvät henget ja ihmisolennot Ahrimanin ilkivaltaa vastaan.
Me näimme vielä keskellä Raghan komeutta ja näennäistä onnea poloisia kuolevaisia, joiden järki oli hulluuden pimittämä, jotka vajonneina eläintä alemmaksi kulkivat herättäen kauhua selväjärkisissä. Näimme niin paljon sellaisia, joilla ei edes ollut yhtään kaunista suvimuistoa mieltä lämmittämässä, ei minkään tulevan viehkeän keväimen toivoa synkkää eloa valaisemassa. Liian kauan saisin kertoa, jos mainitsisin kaikki ne sanomattomat surut ja kaiken sen kurjuuden, joka elinajaksi on iskenyt useisiin kuolevaisiin rautakyntensä.
Ormuzd siihen virkkoi:
— Ei ole tuntematon minulle se kurjuuden taakka, joka lukemattomia kuolevaisia painaa. Sen olen jo aikoja huomannut, ja se on laskenut henkeni pohjalle alituisen painostavan huolen. Se on usein tuntunut pimittävän seestepiirien välkkeen, jopa luomani auringonkin valon. Nuo monet paloittuneet, ja hukkaan menneet elämät, hajaantuneet voimat, tylsynyt into, siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee.
Ja henkiparvet toistivat Ormuzdin sanat:
— Siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee!
Sama syvä suru, joka kuvastui valon ruhtinaan ylevällä otsalla, näkyi myös hyvien henkien kasvoilla; he riensivät lähemmäksi Ormuzdia; heidän kaikkien huulilla tuntui liikkuvan levoton kysymys; viimein Mithra, viisauden henki, puhkesi näin puhumaan: