— Joko vihdoinkin palasit kotia, tänne jäädäksesi? Kovin sinua vanhempasi ja sisaresi ovat kaivanneet.
Haoma vastasi:
— Ei aikani vielä ole täyttynyt, en vielä ole kokonaisuudeksi koonnut uusia uskomme ohjeita, jotka mielessäni liikkuvat. Mutta Ormuzdin avulla toivon tämän suuren työn pian aikaansaavani.
Tällöin vanha Rudabe, joka Haoman lapsuuden ajoilta säilytti melkein äidin hellyyttä häntä kohtaan, ja joka ihailevin katsein silmäili vakavaa, kaunista nuorta miestä, liitti keskusteluun puoleksi kuiskaten tämän huomautuksen:
— Liian kauan olet jo antanut äitisi ikävöidä sinua. Hän varsin vanhenee odotukseensa; öisinkin, noustessaan pyhää tulta hoitamaan, lausuu hän sinusta kaihon sanoja.
Ja peljäten jo liiaksikin häirinneensä perheen tuttavallista puhelua, vetäytyi Rudabe syrjään pienemmän telttakammion uutimien peittämälle ovelle, jonka luo hän istahti, laskien päänsä laihojen ruskeiden käsivarsiensa nojaan.
Mutta ei kukaan edes ajatellutkaan, että Rudabe olisi tungetellut. Hän oli niin vanha palvelijatar talossa, että häntä pidettiin miltei perheen jäsenenä.
— Tokko saat tarpeeksi ruokaakaan siellä kolkossa erämaassa? — kysyi Armaitis, joka oli hiljainen, vaatimaton impi. Ja samassa hänen tummat silmänsä, jotka paljon muistuttivat Haoman suuria syviä silmiä, hohtivat hellyyden hohdetta.
Vakavasti, mutta lempeästi sanoi vanha Iredsh, ennenkuin Haoma ehti vastata:
— Te naiset ajattelette jokapäiväistä toimeentuloa ja elämän pieniä kaihoja ja vaatimuksia. Täyttykööt ne aikanansa; en niitä tahdo moittia. Haoman tehtävä on ylevä, se vaatii suurta valmistautumista. Ei Ormuzd sallinut minun kohoittaa heimoni uskoa korkeaksi eikä johdattaa sitä valoisaa tulevaisuutta kohti. Tämä tehtävä lienee Haoman toteutettavaksi suotu.