— Heidän vapautustaan olen minäkin, Haomani, usein säälivin mielin ajatellut. Mutta suuri on useiden herbedien vastustus oleva, ja pelkään, että heidän tyytymättömyytensä on juhlan tärvelevä. Myöhemmin ottakaamme asia ajaaksemme.
— Pahemmin on se tieto, että nuo onnettomat yhä kärsivät, juhlatunteita häiritsevä. Isäni, koettakaamme tänä riemun päivänä toteuttaa suuri työ.
— Herbedien kokous yksin saattaa sellaiset asiat päättää.
— Kutsu siis kokoon herbedit. Saata puheellasi heidän sydämensä heltymään, selitä, että shaahin armo, että Ormuzdin meille tuottama vapaus velvoittaa meitäkin armoa ja vapautta jakelemaan. Rukoilen sinua, isä, että tämän hartaan pyyntöni täytät, sillä tunnen koko sydämeni voiman minua tähän vapautustyöhön pakoittavan.
— Aiottu tekosi on vaarallinen, ja saattaa sinun tulevalle toiminnallesi herbedien puolelta tuottaa paljon vaikeuksia ja vastustusta. Mutta joskohta kokenut harmaa pääni ensin epäröiden pudisteleikse yrityksellesi, tajuaa sydämeni nuoren povesi toiminnan hehkun. Nopeasti aate mielessäsi vireille välkähtää; häikäilemättä ja täydesti näyt sen palvelukseen antautuvan. Suojelkoon Ormuzd sinua pahoista selkkauksista elämän tiellä. En tahdo pyyntöäsi kieltää. Olen kutsuva herbedit koolle ja asian heille esittävä. Ehkä ainakin saamme aikaan helpoitusta vankiparoille.
Liikutettuna heittäytyi Haoma isänsä eteen ja liitti hänen molemmat kätensä omiin käsiinsä sekä suuteli, suuren kunnioituksen osoitteeksi, isänsä viitan helmaa.
Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan, luo lähetetty palvelija oli jo hetki sitten saapunut, mutta oli, kuullessaan destur mobedin ja hänen poikansa keskustelun, pysähtynyt matkan päähän, tuuhean plataanin juurelle, odottamaan. Haoman noustua seisaalle, astui palvelija destur mobedin eteen ja kertoi, että Asta illalla pidettävää juhlaa varten oli lähtenyt vuoristoon kauriin ajoon, ja ettei hänen talossaan ollut muita kotona, kuin vanha, toissilmäinen palvelijatar, joka ei kotiväen paluusta mitään tietänyt.
Toivon välke valaisi nurmikolla kykkivän Shirujen kuivettuneita kasvoja, jotka vihan ja pelon sekaisten värähdyksien liikuttamina olivat seuranneet Iredshin ja Haoman äskeistä keskustelua.
— Vai aijotaanko häpeävangit kokonaan vapauttaa — näin ajatteli Shiruje itsekseen — Oliko hän täten menettävä ammattinsa! Entä melkoiset ruokavarat, jotka hän aina vankien annoksista itselleen eroitti. Nekin hän oli menettävä. — Sehän oli todellinen Ahrimanin lähettiläs ihmishaamussa, tuo Haoma. Mutta ei vielä ollut sanottu, että hän, vaikka olikin destur mobedin poika, oli pääsevä pyrintöjensä perille. Ja mitkä pyrinnöt sitten! Nehän olivat ilmeisesti ristiriitaiset Ormuzdin Avestassa ilmoittamalle opille. Näin ajatellessaan, sai Shiruje rohkeutta, kepsahti pystyyn, lähestyi destur mobedia ja huudahti:
— Et saattane suostua poikasi pyyntöön, destur mobed. Et saattane vastustaa Avestan säädöksiä, sinä, joka itse olet sen ylin vartija. Et myöskään saattane vetää päällesi koko heimon paheksumista!