KUUDES LUKU.
Kulkiessaan telttapihan halki, huomasi Haoma ison majan vieressä olevan tilavan teltan edessä sisarensa Armaitiksen, jolla oli kukkaskori kädessä.
— Teetkö valmistuksia illan juhlaa varten? kysyi Haoma häneltä.
— Olen siistinyt ja koristanut sinun makuutelttaasi, Haoma — vastasi Armaitis. — Olen siroittanut permannolle tuoksuvia kukkia, jotta unesi kotia palattuasi olisivat kauniit.
Haoma muisti sen hiljaisen hellyyden, jota Armaitis aina häntä kohtaan oli osoittanut, ja nähdessään siinä edessään sisarensa kauniit kasvot, hän tuli ajatelleeksi, miten paljoa hän sai kaivata yksinäisessä erakkoasunnossa, ollen vailla kodin hellyyttä ja ihmisten seuraa. Hän virkkoi:
— Olet aina hyvä, Armaitis. Saat minun puolestani nähdä paljon vaivaa.
Armaitis oli harvapuheinen, eikä hän nytkään ruvennut pitemmältä toimenpiteitään selittämään. Hän loi vaan syvistä silmistään veljeensä puhuvan katseen, joka sisälsi seuraavaa:
— Vapaasta tahdosta ja kernaasti teen sinulle sen vähäisen, minkä teen.
Äänetönnä hän jatkoi työtänsä. Käskettyään Sevaren panemaan koriin ruokavaroja vuoristovangeille vietäväksi sekä otettuaan tämän nuoren palvelijan oppaaksi mukaansa, läksi Haoma kulkemaan vankien surullista olopaikkaa kohti. Kapea polku johti öljypuiden ja jyrkästi törröttävien kallioseinien ohitse yhä ylöspäin. Heidän hetken äänettöminä astuttua edelleen, kysyi Haoma:
— Oletko ennen käynyt vankien luolalla, Sevare, koska näyt tuntevan tien? En itse ole siellä asti koskaan käynyt.