— Luulenpa löytäväni — vastasi Sevare. — Kerran liikuin tuolla ylempänä vuoristossa ja kuulin haikeata vaikeroimista, ikäänkuin joku olisi ollut suuressa hädässä tai kuoleman vaarassa. Kun riensin siihen suuntaan, mistä tämä ääni tuli, saavuin rotkoaukolle, ja kun katsahdin sisälle, näin puolipimeässä kolme vankia ja miehen heitä ruoskimassa. Arvasin heti, että tämä oli häpeävankien rotko ja pakenin tuota kirottua paikkaa.
— Luuletko todella, että tuo paikka on kirottu?
— Niin sanotaan; öisin kuuluvat pahat daivit liikkuvan luolan tienoilla ja käyvän vankeja kiduttamassa. Silloin ei ole hyvä eksyä niille seuduille. Saastutetuksi ja onnettomaksi tulisi se, joka silloin luolassa kävisi.
— Tuo on pelkkää kuvittelua. Tiedätkö, Sevare, että nuo vankiparat saavat turhaan ja viattomasti kärsiä. Ja minä aion lohduttaa heitä ja vapauttaa heidät.
Tämän kuultuaan näytti Sevare kovin tyrmistyneeltä ja vasta hetken kuluttua sai hän soperretuksi:
Mutta ovathan he Avestan pilkkaajoita!
— Eivät ole Avestan pilkkaajoita, selitti Haoma. Mutta sitä on sinun nyt vaikea ymmärtää. Myöhemmin olen sinulle ja teille kaikille sen selittävä.
Salaperäisenä ja omituisena oli Sevare aina pitänyt Haomaa, erakkoa. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, oli hänestä vallan käsittämätöntä. Itse destur mobedin poika meni häpeävankien luo heitä lohduttamaan. Ei hän enää tietänyt, mitä ajatella.
Polku kävi yhä kaidemmaksi, yhä jyrkemmäksi. Äänettöminä he kiipesivät sitä ylöspäin, ja tuon tuostakin saivat he käsin tarttua kiinni kalliopensaaseen tai kivensärmään pysyäkseen polulla. Viimein päättyi polku tasaiseen paikkaan, jolla kasvoi kookas sykomoripuu.
— Tuossa on merkkipuu, huudahti Sevare. Tässä vallan lähellä on vankien luola.