Mutta destur mobedin ja Gurasen puolustuksen johdosta nousi herbedien ensi rivissä istuva Gershasp taas puhumaan:
— Jos tahdomme Ormuzdille tavatonta ylistystä osoittaa, niin miksi emme pikemmin lisää tuliuhrien lukua? Rikommehan Ormuzdin Avestassa nimenomaan ilmoittaman pyhän tahdon, jos vapautamme häpeävangit.
Haoma, joka hetken aikaa kärsimättömänä oli odottanut sanan vuoroa, nousi taas, posket hehkuen, seisomaan.
— Meillä on vielä toinenkin syy vapauttaa vangit — sanoi hän. — Kävin äsken heidän luolassaan ja näin omin silmin, kuinka ylenmäärin heitä kidutetaan, kuinka he ovat saaneet kärsiä monta vertaa enemmän, kuin mitä säädökset määräävät.
— Hän on käynyt häpeävankien luona — mutisivat herbedit. — Ja
Naotara pani taaskin kuiskeensa liikkeelle.
— Shiruje on ollut luonnottoman kova vartija — jatkoi Haoma. Hän ei ole yksistään kiduttanut vankeja niukalla ruualla, vaan on sen lisäksi raadellut heitä kamalalla ruoskalla, jonka pelkkä näky jo herättää kauhua. Vankien asunto on lisäksi likainen ja huono. He eivät näe päivän valoa, eivätkä koskaan saa pestä jäseniään. Ja kun uni viimein tuottaa heille lievennystä suurista tuskistaan, täytyy heidän vaipua alas lepäämään mädänneille oljille.
— Kovaa vankeutta ja suurta kärsimystä, jopa lopulta kuolemankin säätää pyhä lakimme Avestan pilkkaajille — tiuskaisi Gershasp.
— Mutta se, minkä vankiparat ovat saaneet kärsiä, käy yli noiden vanhojen määräystenkin, — vastusteli Haoma. Shiruje, tuo konna, on antanut heille vaan kolmannen osan säädetyistä ruoka-annoksista. Sen saattaa isäni, sen saatan itse, sen saattaa palvelija Sevare ja vangit todistaa.
— Tämä on myös tärkeä seikka, josta tahdoin kanssanne puhua — huomautti Iredsh, joka havaittuaan herbedien ankaran vastustuksen jo piti vankien vapautusta turhana yrityksenä, ja joka puolestaan aikoi tyytyä vankien tilan parantamiseen ja heidän kärsimyksiensä lieventämiseen.
Hän jatkoi: