Anahita oli yli maan kuuluisa ja arvossapidetty. Jo hänen syntymästään oli liikkeellä taruja. Hänen vanhempansa olivat — näin kertoi kansa — lapsettomia. He tekivät kumpikin lupauksen elää kymmenen vuotta siveinä, toivoen Allahin tulevaisuudessa lahjoittavan heille lapsen, jonka he tahtoivat kasvattaa niin, että Allahin kunnia hänen kauttansa maan päällä oli lisääntyvä. Ja Allah kuuli heidän rukouksensa ja lahjoitti heille tyttären. Kun hän oli hieman suuremmaksi varttunut, huomattiin Allahin hänelle syntymästä antaneen tavattomia ominaisuuksia: nöyryyttä, lempeyttä, hyvyyttä ja viisautta. Tuntui siltä, kuin vanhemmilla ei olisi ollut mitään vaivaa kasvattaessaan häntä hurskaaksi ja Allahille mieleiseksi. — Näin kertoi kansa.
Eikä syyttä Anahitaa laajalti ylistetty. Sillä Itämaiden rikas luonto tuntui häneen koonneen kaikki, mitä sillä oli vienoa ja kaunista. Niin oli hohtava taivas antanut hänen silmilleen safiirinsininsä, ja ne säteilivät kirkkaina kuin onnea tuottava Kanopustähti. Hänen katseensa viattomuus ja lempeys tunki ehdottomasti jokaisen sielun syvyyteen, riemastuttaen ja elvyttäen kuin kevätaurinko; hänen huulensa olivat puhtaan punaiset kuin Jemenin kallein rubiini, ja hänen vartalonsa oli sypressinsolakka ja sulojäseninen.
Sekä vanhempiensa hurskauden että omien luontaisten ominaisuuksiensa vuoksi veti Anahita jo nuorena kansan huomion puoleensa, ja hänen suuremmaksi vartuttua, pääkaupungin kansa yksimielisesti määräsi hänet kertojattareksi kasvatettavaksi. Isä oli kuollut Anahitan lapsena ollessa, ja äidille oli sitten jäänyt hänen kasvatuksensa toimeksi.
Istuen jaspis-rahilla oli Anahita syventynyt Koraaniinsa, kun hänet äkkiä herätti hartaudenhaaveilustaan Raghasta päin kuuluva torvien toitotus. Se ilmaisi aikaisimman aamurukoushetken lähestyvän. Samassa näyttäytyi asuinhuoneeseen johtavalla kynnyksellä Ferengis, Anahitan ystävätär ja seurustelijatar. Häntä seurasi kuusi Anahitan muuta seurustelijatarta, jotka kantoivat mukanaan rukousmattoja. Sitten ilmestyi Anahitan harmaatukkainen äiti Sabeiha, sekä kaikkein viimeiseksi Anahitan imettäjä, vanha Tumadir. Anahita suuteli äitiänsä aamutervehdykseksi, ja kun naiset olivat vieneet rukousmatot ylös kattopuutarhaan ja levittäneet ne sen hienohietaisille poluille, rupesi Sabeiha, tyttärensä käsivarren tukemana, hitaasti astumaan katolle johtavia portaita ylös. Kaikkien saavuttua ylös, asettui kukin oman rukousmattonsa ääreen seisomaan, kasvot käännettyinä lounaaseen, pyhää kaupunkia kohti. Kun Raghasta rupesi kuulumaan muetsinien rukoukseen kehoittavat laulunsekaiset huudot, heittäytyivät katolla olevat naiset polvilleen ja toimittivat hartaan aamurukouksensa. Kun muut jo olivat lopettaneet rukouksensa ja nousseet seisomaan sekä kun seurustelijattaret alkoivat kääriä rukousmattoja kokoon viedäkseen ne alas, viipyi Anahita vielä kumartuneena matollaan ja kuiskaili palavia rukouksia. Sillä luettuaan tavalliset rukouksensa hän vielä rukoili edeltäjättärensä, kertojatar-vainajan puolesta, nyt hänen kuolinpäivänään. Mutta Anahitalle itselleenkin oli tämä päivä suuresti merkillinen. Sillä sen kestäessä hänen ensi kerta tuli ryhtyä täyttämään kertojattaren-tehtäväänsä. Edellisenä päivänä oli eräs kurdilainen päällikkö lähettänyt hänelle sanan ja ilmoittanut tulevansa asiaansa hänelle ilmaisemaan. Siksipä rukoili Anahita:
— Allah, sinä joka olet minulle määrännyt ylevän tehtäväni, kaikkien vääryttä kärsivien auttamisen, lainaa minulle kaikkivaltias apusi, suo minulle myös viisautta, että tällä ensi kerralla oikein ja tunnollisesti täyttäisin vaikean tehtäväni.
Ja kun hän viimein nousi, säteilivät hänen sinisilmänsä vakaumuksen hohtoa sekä tietoisuutta rukouksen kuulemisesta. Hänen poskilleen oli kohonnut ohut, soma puna, ja hän oli niin viattoman näköinen ja säteilevän kaunis, seisoessaan siinä keveinä poimuina alasvaluvassa valkoisessa hienoliinaisessa puvussaan, että hänen seurustelijattarensa ihastuneina katselivat häntä, hän kun näytti heidän eteensä äkkiä ilmestyneeltä sovinnon ja rauhan hengettäreltä.
— Sinulle on koittanut tärkeä päivä, lapsi, sanoi Sabeiha.
— Tärkeä ja pyhä päivä, äiti. Olen rukoillut sille Allahin siunausta ja toivon hänen auttavan minua.
Anahitan ääni kajahti heleän kirkkaana ja täynnä luottamusta.
— Minusta tuntuu ikävältä, huomautti vanha Tumadir, että tehtäväsi alkaa juuri edeltäjättäresi kuolinpäivänä.