— Kerron teille kaikki äidin luona — sanoi Anahita.
Naiset saivat siis hillitä uteliaisuutensa, kunnes he, seurattuaan Anahitaa palatsin useiden salien, kammioiden, solakäytävien ja pihojen kautta saapuivat Sabeihan avaraan kutomahuoneeseen.
Sabeiha pujoitteli paraikaa pitkää sukkulaansa hienojen, heleäväristen silkkikuteiden läpi, kun Anahita seuralaisnaistensa kanssa tuli hänen luokseen. Auringonpaiste pujahti jo pihanpuolisesta ovesta sisään luoden lämmittävää kultahohdettaan Sabeihan lumivalkeille hiuksille ja hänen hienolle kankaalleen. Kertojattaren äiti oli vielä kaunis, huolimatta korkeasta ijästään: lempeys, vakavuus ja hyväsydämisyys kuvastuivat hänen kasvoillaan, ja hänen poskiaan peitti ahkeran työn nostama puna. Hän laski kädestään sukkulansa ja kysyi:
— Mitä kertoi sinulle Kurdilainen, lapseni? Ja minkä päätöksen teit?
Anahita kertoi nyt heille Mervimin asian, jota kaikki erinomaisella mielenkiinnolla kuuntelivat. Vanha Tumadir oli pari kertaa, Anahitan puhuessa, tahtonut keskeyttää häntä, mutta oli kuitenkin hillinnyt itsensä siihen asti, kunnes Anahita lopetti. Silloin hän huudahti:
— Paha onni on tuonut juuri kurdilaispäällikön, Mervimin, ensimäisenä puolustettavaksesi. Shaahi on itse langettanut hänen tuomionsa. Häntä vihaa Kurdistanin mahtava maaherra, ja kaikkialla väijyvät assassiinit ovat hänen liittolaisiaan ja tekevät Mervimin pelastuksen joko ylen vaaralliseksi, tai mahdottomaksi. Oi onnetonta päivää, jolloin hän tuli tämän katon alle. Vainoa saat kokea Anahita, ehkäpä surmankin kärsit tuon miehen vuoksi.
— En saa pelätä vainoja, enkä edes surmaa — huomautti Anahita; —
Pelkäämättä ihmisiä tulee minun ajaa Allahin asiaa.
— Allahiin meidän todella tulee turvata. Hän on meitä auttava, — lohdutti Sabeiha.
Mutta Tumadir ei rauhoittunut. Hänen mielenkiihoituksensa vaan kasvoi ja hän jatkoi:
— Pyhä profeetta meitä suojelkoon tästä uhkaavasta vaarasta. Hän estäköön toivottoman surun laskeumasta äitisi ja minun harmaiden hapsien yli.