— Oikeuden valtakunta on arvokkain ja avarin, rakas Ferengis.
— Mutta lemmen valtakunta on syvempi ja elähyttävämpi.
Tuskin oli Ferengis saanut tämän sanotuksi, kun hän jo katui sitä ja punastuen loi katseensa alas.
Anahita huomasi hänen hämmästyksensä ja virkkoi:
— Maallinen lempi tekisi arvottomaksi sen, jonka Allah on välikappaleekseen valinnut. Mutta sinua, Ferengis, ei sido mikään pyhä lupaus. Sinä et saa ainaiseksi peittää kasvojasi harsoihin. Kun sydämesi vaatii, koetan voittaa ystävyytesi kaihon ja päästän sinut vapaaksi täältä.
Kyynel vierähti Ferengiksen poskelle, hän syleili kiihkeästi valtiattarensa polvia ja kuiskasi:
— Anna minulle anteeksi, että tällaisista sinulle puhuin. — Sinun luotasi en koskaan voisi lähteä. Sinun luonasi tahdon kuollakin. Ja kun Allah minut kutsuu luokseen, olen onnellinen, jos tiedän pehmeiden käsiesi sulkevan sammuneet silmäni!
KOLMAS LUKU.
Oli jo kulunut joku aika siitä, kun Haoma palasi parsien vuoristosta rotkoasuntoonsa. Yksin, ilman muuta seuraa kuin koiransa Kerivan, oli Haoma taas täällä jylhän luonnon helmassa. Yksin kuunteli hän vuorikosken voimakasta pauhinaa ja vuoriston lintujen lauluja. Mutta yksinäisyyden tunne ei häntä vaivannut, sillä hänellä oli kumppaneinaan ajatuksensa ja aatteensa, jotka kotokäynnin jälkeen olivat entisestään vilkastuneet. Tuntui kuin nyt vallan itsestään, ilman vaivaloista punniskelua ja järjestelyä, hänen uuden opinrakennuksensa kokonaispiirteet olisivat näyttäyneet hänen henkensä katseille. Varhaisesta aamusta alkaen hän istui pergamenttiliuskojensa ääressä, joille ahkeraan kirjoitteli ylhäisen innostuksensa tuloksia.
Hänen oltuaan muutaman päivän rotkoasunnollaan, tuli Vohumeno hänen yksinäisyyttään keskeyttämään. Kivenheiton päähän Haoman luolasta hän laati kallioseinämien väliin itselleen luolantapaisen asunnon.