— Kun tarvitset palvelustani tai tahdot jutella kanssani — oli hän sanonut Haomalle — voit kutsua minua tai heittää kivellä tuota kallion nurkkaa. Kuultuani kiven vierinnän, huomaan, että tarvitset minua, ja riennän luoksesi.
Haoma oli sen johdosta virkkanut:
— Eipä sinun minua palvellaksesi tarvinnut tänne tulla. Sinä olet rotkossasi oma isäntäsi, kuten minä omassani.
— Mutta tullessani sinun asunnollesi olen orjasi tai vaikka koirasi.
— Kerivan on koirani, mutta samalla hyvä kumppanini. Orjien pitämistä ei Ormuzd hyväksy. Ole siis vaan kumppanini, ajatusten vaihtaja ja metsätoverini.
Tästä huolimatta osoitti Vohumeno vapauttajataan kohtaan suurinta kunnioitusta ja nöyrää palvelevaisuutta. Hänen kiitollisuutensa olisi tilaisuuden sattuessa helposti saattanut hänet henkensäkin uhraamaan.
Haoma oli juuri vuorikoskella toimittanut aamukylpynsä ja istui nyt rotkonsa edustalla olevan matalan kivilohkarepöydän luona. Sille hän oli levittänyt vanhan arvokkaan Avestakäärynsä sekä pergamenttilehtensä, jolle hän piirtimellään kirjoitti uuden suuntansa aatteita. Tuontuostakin pysähtyi piirrin, ja Haoma loi katseensa tummansiniselle taivaalle sekä alas laaksoon, jossa joki kaarevana polvieli. Hän näytti välistä kaihoavan ja etsivän jotakin kaukaista, sellaista, mikä tempaisi hänen tulevat oppisuuntalaisensa vastustamatta mukaansa, luoden heihin saman ylevän innostuksen hehkun, joka lämmitti hänen omaa poveansa. Sitten hän taas tarkoin tutki Avestakääryä, hakien Zoroasterille ilmoitetusta sanasta tukea väitöksilleen. Sillä ei hän tahtonut julistaa mitään kokonaan uutta oppia. Hän tahtoi vaan puhdistaa Avestan opin sellaisesta, mitä hänen ajatuksensa ja tunteensa piti epäoleellisena. Hän tahtoi kehoittaa ihmisiä luopumaan yksipuolisesta puustavi-opista, johon he aikojen kuluessa olivat takertuneet ja neuvoa heitä kiintymään Avestan opin syvimpään sisällykseen, sen elinvoimaiseen ydinoppiin: taistelemaan Ahrimania ja pimeyttä vastaan ja samalla lisäämään Ormuzdin ja Valon valtaa.
Kun Haoma taas, miettiessään sopivaa sanapukua ajatuksilleen, loi katseensa laaksoon, huomasi hän Vohumenon alempana joen rannalla huuhtelevan hartijoitaan ja kasvojaan. Koska Haoma ei vielä Vohumenon siellä ollessa ollut nähnyt hänen noudattavan tätä parsilaista tapaa, ajatteli hän tyytyväisenä, että Vohumeno nyt oli luopunut täydellisestä uskonnottomuudestaan ja että hän vapauden hyväntekevästä vaikutuksesta oli heltynyt Ormuzdia palvelemaan. Ja Vohumenon lopetettua kylpynsä sekä aikoessa palata asunnolleen, huusi Haoma häntä luokseen.
Vohumeno, joka juuri aikoi tehdä kierroksen kallioiden taitse — niin arasti hän vältti omin päin tulemista Haoman rotkolle — kuuli Haoman huudon ja kääntyi häntä tervehtimään. Ja hän astui joutuisasti Haoman luo.
— Tahdotko viettää tässä hetken, jutellen kanssani? — kysyi Haoma häneltä.