— Keskusteleminen kanssasi, valtijas, on paras huvini.
— Näin sinun ensi kertaa käyvän aamukylvyssä. Onko vapaus jo lauhduttanut mielesi palvelemaan Ormuzdia?
— En Ormuzdia palvellakseni jokivedellä huuhtonut jäseniäni. Tämä vanha tapa on varsin virkistävä.
— Mutta jotakin meidän ihmisten täytyy palvella ja uskoa.
— Jo sanoin sinulle siellä häpeävankilassa, että uskon ainoastaan sydänten hyvyyteen ja pahuuteen.
— Mutta sydämen hyvyys on juuri Ormuzdin lahja.
— Jospa Ormuzd onkin olemassa, on hän liian heikko. Vuosituhansia ovat kärsivät ihmiset toivoneet, että hän pääsisi voitolle; mutta tämä toivo on ollut ja on yhä vielä turha.
— Tämä toivo ei vielä ole toteutunut, sillä vastaiseksi on Ahrimanin valta vahvempi. Ja vastaiseksi Ormuzd odottaa ihmisten tehokasta kanssavaikutusta. Sillä yksistään ihmisten hyvä tahto saattaa toteuttaa Ormuzdin valoisia tarkoituksia, ja lujittaa ja laajentaa hänen valtakuntaansa maan päällä. Onhan Ormuzdin vallalla jo jalansijaakin: luonnon luomakyky, auringon valo, hyvien aikaansaama melkoinen järjestys ja järjen ja hyvän kehityskelpoisuus.
— En kiellä, että muutamilla on hyvä tahto. Sinulla esimerkiksi, valtijas, ja muilla, joille luonto on lahjoittanut hyvän sydämen kauniin lahjan. Mutta tällaisten luku on niin pieni, etteivät he voi muuttaa maailman menoa parempaan. Sillä on niin paljon pahoja sydämiä, jotka luulevat pahuuden vallan ylläpitämisestä saavuttavansa hyötyä.
— Luulet siis, Vohumeno, että on ainoastaan hyviä ja pahoja sydämiä. On kumpiakin. Mutta on myöskin paljon perin laimeita sydämiä, jotka tajuavat sekä hyvän että pahan, selvemmin tai himmeämmin, mutta jotka eivät huoli niitä ajatella, sen vähemmin toimia hyvän eduksi. Kaikki on heille vaan kuin tuulen henkäys, joka puhaltaa ohi ja katoaa. Ja tuskin yksikään niistä sydämistä, joita hyviksi kutsumme, on kokonaan vapaa tällaisesta laimeuden lamauttavasta kivulloisuudesta.