— Olet oikeassa, valtijas, laimeiden lauma on perin suuri. Ja heistä on maailman viheliäisyydellä yhtä vähän parannuksen toivoa kuin pahoista. Ja vielä on niitäkin, joiden sydämen tämä viheliäisyys on tylsyttänyt ja tunteettomaksi paaduttanut. Minä olen yksi niitä.
— Siten kenties arvelet enemmän kuin todella on asianlaita. En luule tunteiden tylsyneen sydämessäsi. Ehkäpä ne vaan ovat väsähtäneet suurista vastoinkäymisistäsi. Muuten ei ole oikein, että annamme täydellisen katkeruuden ja tunteiden välinpitämättömyyden vallata mielemme. Sillä silloin asetumme laimeiden pariin. Ja Ormuzd tarvitsee jokaisen hyvän sydämen palvelukseensa. Päinvastoin meidän tulee karkoittaa katkeruus mielestämme, vaikka oma elämämme sitä ansaitsisikin, jotta voisimme ainakin auttaa muita.
— Puhut todesti, valtijas. Sinä yksin voit saada jähmeät tunteeni virkoamaan.
— Älkäämme siis kiistelkö uskon ja opin muodosta. Luulen, että pohjalta tavoittelemme samaa. Luulen myös, että mielesi vielä on lämpenevä valon taistelulle, ja että sinusta on tuleva ensimäinen uusien pyrkimyksieni kannattaja ja toteuttaja.
— Sinua seuraan vapaasti ja häikäilemättä, minne tahdot minua ohjata, sillä henkesi voima on minut vallannut.
— Uudet ajatuksesi minua suuresti ilahuttavat, ja näen että vapaus on vuodattanut balsamiaan sydämesi kärsimysten haavoihin. Päättäkäämme siis yhdessä lietsoa innostuksen tulta ihmismieliin, palavasti ja väsymättä.
Äänettömänä Vohumeno ojensi voimakkaan kätensä Haomalle merkiksi, että hän tähän kumppanuuteen suostui.
Samassa hän nousi seisomaan. Lyhyt vapauden aika oli jo ehtinyt melkoisesti virkistää hänen ruumistaan, ja jäntevänä ja suorana hänen kookas vartalonsa kohosi siinä Haoman edessä.
— Ammuin tänä aamuna nuoren kauriin ja lähden sitä meille aamuateriaksi vartaalla paistamaan, — sanoi hän, aikoen lähteä omalle asunnolleen.
Silloin Kerivan, joka levollisena ja tyytyväisenä, häntäänsä liehuttaen, oli loikonut isäntänsä jalkojen juuressa, äkkiä höristi korviaan ja karkasi esiin sekä rupesi, kääntyen laaksoon päin, raivokkaasti haukkumaan. Vaivoin sai Haoma sen rauhoitetuksi ja luokseen huudetuksi. Eläin ei kuitenkaan lakannut tuon tuostakin haukahtamasta ja välillä murisemasta.