Laakson puolella tarjoutui nyt tähän yksinäiseen seutuun nähden tavaton näky. Punaviittainen, vaaleankelta-turbaaninen tumma mies, pitkä hopeanuppinen sauva kädessä, kulki pienen seurueen etumaisena. Häntä seurasi kaksi, kantotuolissa kulkevaa verhottua naista; kantotuolien jälessä astui viisi mustiin viittoihin puettua aseellista miestä. Koko tämä pieni joukkio ohjasi kulkunsa Haoman rotkolle. Saavuttuaan matkan päähän siitä, iski punaviittainen mies sauvansa kallioperäiseen rinteeseen; koko seurue pysähtyi, kantajat laskivat alemmaksi kantotuolit, ja niissä istujat astuivat maahan seisomaan. Kulkueen johtaja lähestyi sitten Haomaa, tervehti häntä ja kysyi, luotuaan hieman kummeksuvan ja tyytymättömän katseen Vohumenoon:
— Oletko sinä parsilainen Haoma?
— Haoma on nimeni.
— Kertojatar Anahita lähettää sinulle tervehdyksensä ja kysyy, suostutko keskustelemaan hänen kanssaan tärkeiden asioiden johdosta.
Haoma näytti hämmästyneeltä, sillä tämä oli niin perin tavatonta ja odottamatonta. Kohta hän kuitenkin tointui hämmästyksestään:
— Kertojatar on tervetullut asunnolleni.
Punaviittainen pääeunukki — se oli kulkueen johtaja — loi nyt syrjäkatseen Vohumenoon ja virkkoi:
— Hänen asiansa vaatii, että hän kahden kesken saa sen sinulle ilmaista.
Enempää kehoitusta ei Vohumeno tarvinnut; luotuaan puolestaan epäilevän katseen punaviittaiseen mieheen sekä alempana odottavaan joukkioon, poistui Vohumeno rotkoasunnolleen.
Pääeunukki palasi nyt seurueen luo ja lausui siellä pari sanaa toiselle naisista. Tämä alkoi hitaasti astua rinnettä ylös Haoman rotkon edustalle. Saattojoukko jäi mäen rinteelle juuri niin pitkän matkan päähän, että se näki rotkon edustan ja valtijattaren pienimmätkin viittaukset, jotta se tarpeen vaatiessa saattoi rientää hänen luokseen.