Verhottu valkeapukuinen nainen saapui rotkon edustalle; hän pysähtyi epäröivänä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Hetken vaiettuaan, hän virkkoi:
— Olen kertojatar Anahita, ja etsin apuasi, parsilainen Haoma.
— Terve tulemaasi yksinkertaiselle asunnolleni — sanoi Haoma. — Suvaitsetko istua kivelle, sillä muita istuimia en täällä saata tarjota.
— Anahita veti nyt syrjään silkkiharson kasvoiltaan ja istuutui osoitetulle kivelle. Kun hänen kirkkaiden sinisilmiensä katseet kohtasivat Haomaa, tuntui destur mobedin pojasta, kuin jotakin hänen sisällään olisi omituisesti vavahtanut. Mutta hän pysyi tyyneenä, seisten siinä liikkumattomana ja suorana, pitkä tummansininen viitta yllä. Katkaisten äänettömyyden hän virkkoi:
— Mikä saattoi sinut asunnolleni ja mitä palvelusta haluat minulta?
Haoman kookas ja ryhdikäs vartalo ja hänen tummien silmiensä vakavuus näytti tekevän Anahitan ujoksi, melkein pelokkaaksi. Hänen äänensä värähteli heikosti, kun hän viimein puhkesi puhumaan:
— Ensi kertaa on minun hallitsijan edessä puolustaminen sorretun oikeutta. Tehtäväni on vaikea; tarvitsen taitavia ja luotettavia auttajoita. Pyydän sinua tiedustelijaksi.
Hän puhui pehmeällä helähtelevällä äänellään, hänen olentonsa oli lapsellisen yksinkertainen, ja sanomaton viehkeä sulo välkkyi hänen kasvoillaan.
Haoma vastasi:
— Tietänet, etten ole islaminuskoinen, että olen parsi. Sorrettujen oikeutta, myöskin muunuskoisten, kunnioitan. Mutta lähimmän velvollisuuteni tulee kohdistua omaan heimooni, jolle minun ensiksi täytyy omistaa työni.