Olisi voinut luulla, että kertojattaren korkeassa asemassa oleva nainen tästä puolinaisesta kieltäytymisestä olisi loukkautunut, että hän paheksumisen tai solvatun ylpeyden sana huulilla olisi poistunut. Mutta näin ei tehnyt Anahita. Sillä itsehillitsemystä oli häneen nuoruudesta pitäen teroitettu. Syvästi surullinen ilme vaan verhosi hänen silmiään. Ja kun Haoma sen huomasi, heräsi hänessä, erakossa, jonkunmoisen ritarillisuuden ja säälin sekaiset tunteet, ja hän katui äskeisiä jyrkkiä sanojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen edessään ollut kaunis ja viaton lapsi, joka rukoili hänen apuansa; ja tämän rukoilevan pyynnön oli hän hyljännyt! Ennenkuin hän ehti ruveta puolinaista epäystään selittämään ja perustelemaan, sanoi Anahita:
— Olen kuullut, että työskentelet oman heimosi hyväksi, ja se on hyvä ja kaunis teko. Mutta se toimi, johon sinua pyydän, ei ole vieras parsien harrastuksille. Kurdilaispäällikkö Mervim, jonka asiaa olen ottanut puolustaakseni, on läntisten, Thabarma-järven rannoilla asuvain parsien ystävä. Nykyinen Kurdistanin maaherra, Jusuf, sortaa parseja. Jos Mervim saa oikeutta, pääsevät myös parsit sortotilastaan.
Ilon välke oli kulkenut Haoman kasvojen yli, kun hän kuuli mainittavan läntisiä parseja ja Thabarma-järveä. Hän huudahti vallan ehdottomasti:
— Thabarma-järven rannat, Zoroasterin synnyinseutu! —
Velvollisuuteni on asian hyväksi toimia!
Anahitan surullisen ilmeen sijaan oli nyt tullut selkeä ilon kuvastus, joka oli niin lapsellisen vilpitön, että Haoma ihmetellen katseli häntä.
— Apusi on oleva minulle suuriarvoinen, ja sydämestäni kiitän sinua siitä, — huudahti Anahita.
— Miten on minun menetteleminen ja milloin on toimiin ryhdyttävä? — kysyi Haoma.
— Jos huomenna tahdot tulla asuntooni — vastasi Anahita — olet saava lähempiä tietoja. — Saatanko siis avunantoasi pitää varmana?
— Varmana saatat pitää.
Anahita otti poveltaan esiin kalliskivisen sormuksen, jonka hän ojensi Haomalle sanoen: