— Tämän sormuksen näytettyäsi asuntoni ovenvartijalle, pääset sisälle.
Vaistomaisesti vastaanotti Haoma sormuksen.
Ja Anahita hymyili vielä kerran kiitokseksi lapsellisen hyvää hymyilyään, kumarsi päätään ja viittasi kädellään hyvästiksi. Sitten nousi hän kiveltä ja verhosi kasvonsa sekä rupesi astumaan mäen rinnettä alas seurueensa luo. Sinne saavuttuaan hän nousi kohoitettuun kantotuoliinsa. Pääeunukki asettui etumaiseksi kulkuetta johtamaan. Se lähti liikkeelle ja katosi pian kallioiden taakse.
Haoma seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän oli seurannut Anahitan kulkuetta siihen asti, kun se katosi näkymättömiin. Sitten vasta hän heräsi haaveistaan. Näyn tavoin oli kertojatar tullut; hän oli viipynyt hetken ja taas kadonnut.
Nyt vasta rupesi Haomassa ajatusten ja tunteiden tulva virtaamaan. Siihen asti Anahitan odottamaton käynti oli hänessä herättänyt etupäässä hämmästystä. Hän istuutui kivirahille ja nojasi päänsä käsiin. — Kun Ahriman tahtoo miehelle asettaa kavalimmat ansansa, lähettää hän hänen luokseen kauniin naisen — tuo vanha parsilainen lauselma johtui leimauksen tavoin Haoman mieleen. Sen hän jo oli lapsuudessaan kuullut, ja kun hänen henkensä syvät ja vakavat pyrkimykset nuorukaisijän vartuttua olivat heränneet, mietti hän usein näiden sanojen merkitystä ja pakeni, osaksi ujon luontonsa vaikutuksesta, osaksi tulevan tehtävänsä tietoisuudesta, muiden kuin omaan perheeseensä kuuluvien naisten seuraa. Nyt hänestä siis tuntui ensi hetkellä vallan luonnolliselta, että pahuutta hautova Ahriman oli ohjannut häikäisevän kauniin kertojattaren hänen luoksensa. — Mutta älköön pimeyden ruhtinas vielä riemuitko! Haoma oli pysyvä kylmänä kuin jäinen, Elbursvuorilta puhaltava pohjantuuli! — Oliko hän menetellyt varomattomasti siinä, että hän punnitsematta antoi lupauksensa kertojattarelle? Oliko vielä mahdollista peruuttaa tuo lupaus? — — — Vallan mahdotonta; parsin antama sana oli pyhä. — Mutta toiselta puolen: saattoiko tässä edes olla mikään Ahrimanin ansa? Olihan kysymyksessä läntisten parsien, siis hänen läheisten heimosukulaistensa vapauttaminen sortajan vallan alta. Ja vielä lisäksi: Anahita oli kauniimpi keväistä päivää, mutta oliko hänen kauneutensa senlaatuinen, että sen alla saattoi piillä Ahrimanin kätyrin valhemuoto? Ei suinkaan. Hänen kirkkaiden silmiensä katse oli kevätauringon paisteen veroinen. Mutta kevätauringossa ei ole vilppiä, Se elähyttää, lämmittää ja riemastaa. Ken sellaisen katseen omistaa, hän ei saata olla Ahrimanin välikappale, hän on päinvastoin Ormuzdin ase. Ja todella tämä uusi suuri tehtävä, joka näin odottamatta tarjoutui Haomalle, mitä se muuta oli, kuin uusi Ormuzdin hyvyyden ja suosion osoitus. Äsken oli Haoma saanut viedä omalle heimolleen, itäisille parseille, vapauden riemusanoman. Ormuzdin avulla oli hänen onnistunut vapauttaa onnettomat vangit ja Ormuzdin kunniaksi hän tuona harvinaisena, heimonsa vapautuksen juhlana, oli saanut sytyttää kiitosuhrin! Nyt tarjoutui hänelle tilaisuus tehdä palvelusta läntisille parseille. Olihan tämä selvä merkki siitä, että Ormuzd hänelle oli määrännyt erityisiä tehtäviä, suuria ja kauniita tehtäviä. — Entä hänen uudistetun oppinsa kokoaminen ja järjestäminen? Eikö se ollut hänen elämänsä päätehtävä? Odottihan hänen isänsä sen valmistumista, odottihan sitä vanha Gurase ja ehkä moni muu hänen ystävänsä kotivuoristossa. — Eipä hän sitä aikonut laiminlyödä. Tuli vaan pieni keskeytys ja lykkäys. Ja oliko hänen heimolaistensa vapauttaminen ristiriitainen hänen opilleen? Ei suinkaan. Työllä ja toimella hän nyt ryhtyi elämässä toteuttamaan niitä aatteita, joita hän aikoi pergamentille kirjoittaa. Olihan elävä toiminta kuollutta oppia parempi!
Hänen näin ajatellessaan, valtasi hänet monipuolisen elämäntoiminnan hurmaus. Siinä hän tahtoi koetella intonsa hehkua, siinä luontonsa vielä piileviä uhkuvan runsaita voimia. Hän tahtoi edetä kuin vuoriston lumivyöry, vastustamattomana, seuraten uraansa. Hän tahtoi saada innostuksensa leimuamaan salaman tavoin, valaisten taivaan ja maan yhdellä suurella valonvälkähdyksellä.
Vaistomaisesti oli Haoma laskenut kädestään kivipöydälle Anahitan antaman sormuksen, jonka kallis jalokivi erivärisenä säteili auringonpaisteessa.
— Tuo on siis se tenhomahti — ajatteli hän — joka avaa kertojattaren oven. Ja tämä taikakalu on nyt minun huostassani.
Hän otti Avestakäärynsä ja sormuksen ja kätki molemmat rotkoseinän salaiseen komeroon. Sitten hän joutuisasti meni Vohumenon luo.
Vohumeno oli laatinut asuntonsa somaan kallioiden ympäröimään paikkaan. Pehmeä nurmikko levisi luolan edustalla, ja siellä täällä, kallioiden laidalla, kasvoi tamariskipensaita. Kauempaa, kallioiden lomitse pisti esiin tummia suippokärkisiä sypressilatvoja. Leveästä kallioiden aukosta näkyivät vuorikosken vaahtoisat aallot ja syöksähtävä vesijoukko. Nurmikkonsa laidalle oli Vohumeno tehnyt tulen, jonka yli vartaassa riippui iso kappale kauriinlihaa paistumassa. Vohumeno istui kivellä tulen ääressä, kohennelleen sitä ja lisäten siihen puita.