Kerrottuaan hänelle äskeisten vieraidensa käynnin tarkoituksen, kysyi
Haoma:
— Mitä arvelet tästä uudesta tehtävästä, joka minulle odottamatta tarjoutui?
— Luulenpa sitä sinulle varsin soveliaaksi. Ehkäpä parsien läntinen heimo on hedelmällinen maaperä uusille opeillesi. Mitä omaan heimoosi tulee, luulen sinun sen puolelta kokevasi sitkeää vastustusta, ainakin niin kauan kuin Naotarat ja Gershaspit hallintoa pitävät.
— Tämä yritys miellyttää minua senkin vuoksi, että se antaa minulle tilaisuuden nähdä Thabarma-järven rannat, suuren uskomme perustajan, Zoroasterin, synnyinseudut!
Omituisen vilkkauden ja iloisuuden sävy oli painunut Haoman kasvoihin. Vohumenosta tuntui kuin vakava erakkohaahmu olisi hänestä kadonnut, ja kuin sen sijaan olisi tullut taisteluhaluisen, häikäilemättömän soturin muoto.
Kun kauriinliha oli kypsäksi paistunut, kävivät toverukset käsiksi aamuateriaansa.
Päivä paistoi lempeästi kallioiden väliselle nurmikolle, ja vuorikoski soitti voimakasta, valtavan kohisevaa soittoansa.
NELJÄS LUKU.
Nyt se oli jo tapahtunut tuo Haoman merkillinen käynti kertojattaren, Anahitan, luona. Paksu rautaportti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ja siinä hän nyt astui pitkänkaltevaa ylänteen rinnettä laaksoon. Auringon kiertäessä lounaaseen oli hän lähtenyt vuorikoskelta, ja nyt, hänen palatessaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Vaikka iltaruskon värit jo, näin syksypuoleen, olivat tummemmat, tuntui hänestä kuin vaaleanpunaiset kevätvärit olisivat koreilleet lumihuipuilla, kuin syksyyn kallistuva kasvimaailma olisi uhkunut keväistä elinvoimaa ja henkinyt ilmoille nuoria tuoksujaan. Niin kevyt oli hänen mielensä! Nyt aukeni uusi ura hänen toiminnalleen. Se innostuksen taikaliekki, jota hän hiljaisessa mielessään oli odottanut ja aavistanut, se oli nyt syttynyt leimuamaan. Vielä soivat hänen korvissaan Anahitan viimeiset sanat:
— Olen turvallinen, jätettyäni asian sinun käsiisi, Haoma!