Oliko kukaan ennen lausunut hänen nimeänsä niin viehkeästi, niin täynnä vakaumusta? Se ääni oli kajahtanut lapsellisen hellänä ja luottavaisena, kuin ennen Haoman sisaren, Armaitiksen ääni. Ja nuo viattoman kauniit sinisilmät olivat vielä toisen kerran todistaneet, että tämä uusi tehtävä oli Ormuzdin lähettämä. Entä jos omasta uskostaan ja heimolaishengestään tarkasti kiinnipitävät parsit paheksuivat sitä, että Haoma ryhtyi ajamaan islaminuskoisen asiaa? Vaikkapa paheksuivatkin, niin oli Haoma sopivassa tilaisuudessa selittävä heille, että se oli liian ahdas katsomuskanta. Että islaminuskoisissakin se, mikä oli hyvää, oli Ormuzdin työtä, ja että heidän oppinsa erehdykset olivat Ahrimanin vaikutusta. Kerran, kun ihmiset taajoin rivein olivat liittyvät Ormuzdin taistelujoukoksi, varmaan kaikki harhauskot olivat haihtuvat ja ihmiset yhdistyvät yhdeksi suureksi valonpalvelija-joukoksi!
Tasaisesti ja voimakkaasti Haoman rinta hengitti viileätä iltailmaa, ja joutuisasti tie häneltä kului. Tummina ääriviivoina kohosivat eteläistä taivasta kohti Raghan minaretit ja palatsit. Sinne piti hänen siis seuraavana päivänä mennä Demurilta saamaan apuneuvoja Kurdistanin matkaa varten. Sillä pian aikoi hän lähteä kurdilaispäällikön Mervimin asiaa Thabarma-järven seuduille tutkimaan.
Iltarusko on jo vaalennut ja Itämaan salaperäinen hämärä on verhonnut maat ja manteret, kun Haoma saapuu vuorikoskelle. Voimakkaasti pauhaavana, mutta hellämielisenä jättiläisenä tuntuu se tervehtivän Haomaa. Eihän tämä seutu ole erämaata. Kaikki täällä ainakin nyt elää. Tuntuu siltä, kuin rosoiset kalliotkin tuttavallisesti kuiskailisivat tyytyväisyyden kuisketta. Eikä kuu malta olla luomatta tänne katsettaan. Se nostaa vaalean loistavat kasvonsa kallioiden loveen ja levittää vuorikoskelle hyppielevän hopeaverkon. Suuri yölepakko sujahtaa äänettömänä Haoman ohitse hänen puhtaan valkean päähineensä houkuttelemana. Kerivan vahtii uskollisesti rotkoasuntoa ja lähtee sen suulta liikkeelle isäntäänsä tervehtimään, iloisena, kuten aina Haoman palatessa kotia, häntäänsä liehuttaen.
Mutta Haoman on tarvis ilmaista uhkuvia tunteitaan ja ajatuksiaan toiselle, toverille. Hän kulkee Vohumenon luolalle ja kutsuu häntä, mutta ei kuule vastausta. Vohumeno on siis lähtenyt saaliinajoon vuoristoon. Sinne päättää Haomakin lähteä toveriaan vastaan. Sillä ei hän nyt enää saata pitkään viipyä, jo hän on paluumatkalla. Ja Haoma käy omassa rotkossaan, riisuu päältään pitkän juhlaviittansa, pukee ylleen lyhyen, vuoriretkillä mukavan nutun sekä sieppaa jousen olalleen. — Tuonne vuoristoon johtavaa polkua pitkin Vohumeno varmaan on mennyt, ja sitä tietä hän myös palaa.
Tutulta tuntuu polku, keveästi nousee jalka. Ja koko tämä vuoristoluonto tuntuu hellältä ja herttaiselta, ikäänkuin se sulkisi Haoman syliinsä. Tuossa haamoittaa esiin tuttu granaatti-omenapuu. Sen hedelmät ovat jo tulentuneet. Haoma taittaa itselleen hedelmäin runsaudesta alasriippuvalta oksalta suuren granaatti-omenan, halkaisee sen ja rupeaa syömään kuorien sisällä piileviä mehukkaan virvoittavia marjasia. Niiden tuoksu ja raitis maku herättää mielessä tietoisuuden luonnon hyväntekevästä äärettömästä luomavoimasta, sen tyhjentymättömistä varoista, sen viileistä lähdesuonista, jotka elähyttäen pulppuilevat maan povessa, raviten ja uudistaen luonnon elämäkuntaa. Terveyden ja voiman tunne herää selväksi Haomassa, ja hän ajattelee siunaten Ormuzdin antimia, joiden runsaus on tullut hänen osakseen.
Äkkiä näkyi tiheän ja korkean, tuuheakukkaisen vuorikanervan takaa kaksi kiiluvaa tulipistettä. Silmänräpäyksessä oli Haoma temmannut olaitaan jousen, pannut siihen nuolen, tähdännyt ja laukaissut. Ja seuraavassa tuokiossa makasi kanervikossa kuolleena yön hiipivä nelijalkainen varas: verenhimoinen shakaali. Se oli Haoman nuolen tapaamana muutaman kerran nytkäytellyt notkeita jäseniään ja viskellyt päätänsä. Senjälkeen retkahti sen suippo, repomainen kuono maahan, ja sen kiiluvat varkaanlyhtysilmät taukosivat ainaiseksi loistamasta. Haoma nosti kaadetun pedon läheisen kiven huipulle, ja otti paikasta merkkejä, voidakseen sittemmin korjata vuodan.
Yhä kauemmaksi vuoristoon johti häntä polku; pian se vallan loppui, ja eteen tuli jylhä tunturiseutu. Haoma pysähtyi ja kutsui voimakkailla huudoilla Vohumenoa. Moninkertaiset kaiut vaan vastasivat etäisiltä vuorenseinämiltä, mutta Vohumenoa ei kuulunut. — Hänellä on varmaankin ollut huono metsäonni, ja hän on kaiketi eksynyt tavallista kauemmaksi saalista ajamaan.
Näin ajatteli Haoma ja palasi takaisin rotkoasunnolleen. Lähestyessään vuorikoskea näki hän jo kaukaa tulen pilkoittavan kallioiden lomitse. Vohumeno oli siis jo kotona; hän oli tällä kertaa käynyt toisella taholla. Nopein askelin ohjasi Haoma kulkunsa Vohumenon tulen ääreen. Tämä väsymätön toveri oli taas aterian valmistuspuuhissa. Tällä kertaa oli hän ampunut pyitä, joita nyt oliiviöljyssä paistoi kivestä kaiverretussa padassa.
— Tulet vuoristosta päin, valtijas, sanoi hän Haomalle. Odotin sinua tulevaksi kertojattaren puolelta.
— Palasin sieltä jo aikaisemmin ja lähdin vuoristoon sinua vastaan.