— Miten asia päättyi?
— Tiedustelumatkani Kurdistaniin on päätetty. Huomenna menen Raghaan suurvisiirin pojalta, Demurilta, matkaneuvoja pyytämään. — Tuletko sinä matkatoverikseni.
— Sitä aijoin juuri ehdoittaa, valtijas. Voihan sinulla niin pitkällä ja vaarallisella matkalla olla minusta vähän hyötyä.
— Paljonkin hyötyä, ja lisäksi rattoa.
Ilta-ateria on syöty, Haoma on toivottanut toverilleen yörauhaa ja palannut rotkolleen. Kuutamo on nyt niin kirkas, että selvästi näkee pitkät alat alhaalla leviävää laaksoa. Ei tunnu uni tulevan nyt, ei muistu mieleenkään vuode. Haoma on siirtynyt haaveilujen maille. Ehkäpä hänen ei vielä olisi pitänyt erota Vohumenosta. Olihan hänellä paljon puhuttavaa: sydän oli vielä täynnä tunteita, jotka sanoin pyrkivät päästä ilmoille. Mutta toiselta puolen: se mitä hän nyt tunsi, oli kuitenkin niin salaperäistä ja epämääräisen viehkeää, että kieli varmaankin olisi kieltäytynyt sitä tulkitsemasta. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut jakaa toiselle sydämensä uhkuvaa sisällystä, olentoaan täyttävää uutta innostusta.
Äkkiä johtuu ajatus hänen mieleensä. Pitäähän hänellä tuolla luolassa olla vanha syrinda-kitara, jonka Armaitis antoi hänelle mukaan, hänen ensi kertaa lähtiessään kotoa. Mutta sen kielet ovat varmaankin taittuneet tai ruostuneet, sillä ei hän, tämän rotkon löydettyään ja siihen asetuttuaan, ole tuota soitintaan koskenut. Se onkin nurkassa pölyn peitossa, josta hän vaivoin saa sen vapautetuksi. Kielet ovat kyllä eheät, mutta kauheassa epävireessä. Tokko hän enää osaa soitintaan virittää! Hän menee ulos kuutamoon ja istuutuu, kitara sylissä, kivirahille. Ja pian on syrinda-kitara taas vireissä, ja Haoma rupeaa soittamaan vanhoja tuttuja parsilaisia säveleitä, jotka hän nuorempana on kuullut ja oppinut. Hän soittaa kilvan kosken pauhinan kanssa ja luo säveleihin sydämensä täyden tunnerikkauden. Ja vanha soitin tuntuu nyt hänestä toverilta, jolle hän on uskonut kaikki, ja jonka osanottava ääni on häntä lohduttanut ja rohkaissut.
Vähitellen solui kitara Haoman huomaamatta hänen syliinsä. Viimeinen soinnos, jonka hän sen kielistä oli kaiuttanut, palautti hänen korvaansa helinän, jonka pieni pehmeä käsi päivällä oli näpäyttänyt hopealevystä. Hänen mielestään sukelsi esiin kuluneen päivän hänestä niin vaiherikkaat muistot. Ennen kaikkea haamoitti niiden kätköistä kaksi kirkasta sinisilmää, joilla oli lapsen viaton loiste, ja lämmittävän hyvä katse. Se oli ilmeisen elävä tuo kuva, se tenhosi, tehden samalla levottomaksi ja rauhalliseksi!
Haoma tunsi kaiken verensä syöksähtävän sydäntä kohti, hänen tunteensa kuohahtivat kummallisina, ja hän kätki päänsä kivipöytään nojaaviin käsiinsä.
VIIDES LUKU.
Haoma oli jo saapunut vallan lähelle Raghaa. Nyt havaitsi hän jo selvästi edessään nuo lukuisat sirot minaretit, vaaleansiniset ja punaiset moskeat, joiden kullatut ja hopeoidut kupukatot hän tähän asti vaan kaukaa oli nähnyt. Siinä jo kohosi hänen edessään kaupungin pohjoispuolinen, jykeväpiirteinen kiviportti. Kun Haoma kulki siitä sisään, virkkoi eräs portinvartijoista toiselle: