Ylhäällä kalliolla avautui hänen eteensä kuutamoyön säteilevä kirkkaus. Hän näki kaukana Kuuselan kartanon tornin. Hän muisti kuinka hän tuona kesäisenä auringonnousun hetkenä oli katsellut samaa tornia ja tuntenut sisässään autuaallista riemua.
Hänen katseensa siirtyi siitä vaistomaisesti vasemmalle, metsästä esiin pistävään kirkontorniin. Sen risti kiilsi kuutamossa. Siellä syrjässä, kirkkomaan kiviaidan kulmassa, hän nyt olisi tahtonut levätä syvän kinoksen peittämänä…
Vihuri kiidätti tiheän lumiräiskeen hänen ylitsensä. Kalliohongat humisivat surumielisesti. Hän käänsi silmänsä tähtilakeen. Siellä ne kulkivat ainaisia ratojaan, nuo loistavat taivaankappaleet. Järkähtämättä kiertotähdet kehäliikkeineen palvoivat aurinkojaan, valonsa, lämpönsä, elämänsä lähteitä. Ja koko tämä meidän aurinkokuntamme kiiti jotain salattua päämäärää kohti, sinnepäin, missä pohjoisen taivaan kirkas tähti Vega säteilee Lyran sikermässä. Mikä on kaiken tämän taukoamattoman kiertokulun ja liikkeen tarkoitus? — Mitä onkaan se salaperäinen tunne, joka kiinnittää toisen olennon toiseen, mikä voima saa tuon ihaillun olennon vastarakkauden ja omistamisen kangastamaan ylimpänä onnena, ja miksi samaisen olennon saavuttamattomuus syöksee tyhjyyteen ja epätoivoon!
Hän ajatteli itsekseen:
— Onkohan kaikkeudessa itsetietoisia yleviä voimia ja kuulevatkohan he ihmisen, tuon maan matosen, tuskanhuokauksen? Vai onko tämä huokauskin vaan heikko väre, jota selittämätön kaikkeus tarvitsee mitättömänä lisävoimana äärettömiin kiertoliikkeisiinsä? Onko se vaan kupla, joka halkeaa ja haihtuu, onko se heikko kuiske, joka ahdistuneesta ihmisrinnasta noustuaan haihtuu jäljettömiin? — —
* * * * *
Hän heräsi näistä haaveista Rob Royn lyhyestä haukkumisesta. Hän katsahti jäälle ja näki siellä astuvan kalliolle päin mieshenkilön, jota kumaraisesta asennosta päättäen luuli Samuli Auraksi. Hän laskeutui alas jäälle ja kohtasi siellä palvelijansa.
Samuli Aura tervehti isäntäänsä ja sanoi hieman häpeissään:
— Se Henrika ei jättänyt minua rauhaan — ne naishenkilöt ovat aina niin levottomia — se kun koiran haukuntaan heräsi ja näki tohtorin menevän jäälle. Ja kun pyry alkoi kiihtyä ja tohtori viipyi, se pelkäsi, että jos oli jotain tapahtunut. Tiesinhän minä, että tohtori on mies, joka itsensä hoitaa ilman meidän huolenpitoamme, mutta tahdoin tehdä sille mieliksi ja lähteä katsomaan.
— Sain asiani kaupungissa pikemmin toimitetuksi, selitti tohtori Borg, niin että palasin jo tänä iltana. On niin kirkas yö, ja läksin kävelemään.