— Silloin koetan tukea hyljättyä.
Elisabet loi enoonsa säikähtyneen katseen ja kysyi:
— Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
— Niin, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on velvollisuuteni, tai oikeammin, tunne sisälläni sanoo, että minun tulee koettaa estää häntä luisumasta huonoon elämään ja perikatoon…
XXX
Oli jo tultu maaliskuun loppupäiviin. Väinö oli parantunut saamastaan vammasta ja oli ehtinyt kotiutua Koivukoskella. Lääkäri oli tosin kehottanut häntä olemaan varovainen, mutta silti hän jo ajanvietteekseen hiukan askarteli pienen talouden hoidossa.
Hän oli ottanut Toverin erityisesti hoitaakseen, ja selvästi huomasi, miten kiiltäväksi ja pirteäksi talon ainoa hevonen oli lyhyessä ajassa käynyt.
Hannes Borgilla oli asiaa kirkonkylän postikonttoriin, ja Väinö,
joka aina kernaasti häntä kyyditsi, oli nytkin hänen ajajanaan.
Postikonttorin edustalla he kohtasivat lääkärin, joka onnitteli
Väinöä hänen terveestä näöstään. Sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:
— On kai tohtori Borg kuullut kerrottavan eilispäivän tapahtumasta?
— En ole kuullut, vastasi Hannes Borg, elämmehän niin syrjässä.