Elisabet, joka katsoi enonsa aikeen täytäntöönpanoa suureksi onnettomuudeksi, oli turvautunut tähän viimeiseen keinoon. Ja se oli osunut arkaan paikkaan. Hannes Borgia raateli lyhyt ristiriitainen sisäinen taistelu. Hän voitti sen ja virkkoi:
— Jos poikani todella on parantunut, hän ymmärtää isänsä päätöksen. Jos hän ei sitä ymmärrä ja sentähden vielä lähtee luotani, vaatii kai hänen kohtalonsa häneltä vielä suurempaa elämänkärsimystä.
— Olen epätoivoinen ajatellessani, miten onnettomaksi sinä tulet ja jaksatko enää kestää niitä kärsimyksiä, jotka tuon naisen tulo tänne sinulle epäilemättä tuottaa, sillä hän on arvoton vastaanottamaan sinulta niin suurta anteeksiantamusta.
— Unhoitat, että sinä itse olet antanut anteeksi henkilölle, joka on sinua vielä paljoa raskaammin loukannut.
Elisabet painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hannes Borg poistui omalle puolelleen. Hän tunsi sisällään rauhaa, joka kevensi ja kirkasti mieltä. Illemmalla toi renkipoika hänelle kirjeen:
'Kunnioitettava herra Tohtori!
Olen liikutettu siitä, että vielä muistatte minua, joka tunnen itseni koko maailman hylkäämäksi. Otan kiitollisena vastaan ehdotuksenne tulla minua tapaamaan, arvaten, että tahdotte lohduttaa minua masennuksessani. Viivyn täällä vielä huomisen päivän.
Kunnioittaen: Aino Vanaja.'