Tämä hänen päätöksensä oli luja, ja sen tehtyään hänestä tuntui, kuin olisi koko hänen olemuksensa rauhoittunut, kuin olisi hän ratkaissut häntä kauan kiusanneen pulmallisen ongelman.
Hän lähetti renkipojan viemään kirkonkylän majataloon neiti Vanajalle kirjeen, jossa pyysi saada seuraavana päivänä tulla häntä tapaamaan.
Sitten hän läksi Elisabetin luo ja ilmoitti hänelle päätöksensä. Elisabet pelästyi sen kuullessaan. Hetken kuluttua hän tointui senverran, että sai sanotuksi:
— Eikö hyvä sydämesi houkuttele sinua liian suureen uhraukseen, etkö voisi siirtää päätöksesi täyttämistä?
— Päätökseni on järkähtämätön, vastasi Hannes Borg.
— Mutta oletko ajatellut askeleesi seurauksia? Viihtyisikö tuo nainen tässä syrjäisessä sopukassa, kun hän juuri on huumautunut rikkaudesta ja suuren maailman humusta.
— Onnettomuus on toivottavasti syventänyt häntä ja tehnyt hänet nöyräksi.
— Hänen sydämensä on kylmä, en luule, että elämä sitä muuttaa.
— Siinä tapauksessa hän on onnettomista onnettomin, ja minun velvollisuuteni on olla hänen omanatuntonaan.
— Entä poikasi, joka on parantunut, jonka taas omistat — etkö pelkää, että äitipuolen kylmyys voisi vaikuttaa hänessä pahaa, voisi taas vieroittaa hänet kodista?