Lääkäriltä, jolle Hannes Borg hautajaisten jälkeisenä päivänä kävi maksamassa Väinön hoidon, Hannes Borg kuuli, että neiti Vanaja oli ollut mukana kirkkomaalla, ja etteivät tilaisuudessa saapuvilla olleet pitäjäläiset olleet häntä tervehtineet. Herhilä oli lisäksi esiintynyt julkeasti ja oli tahallisesti lausunut niin kovaan, että neiti Vanaja sen kuulisi, loukkaavia sanoja hänen suhteestaan vainajaan, jopa oli viitannut siihen, että hänet olisi pantava syytteeseen kapteeni Eversenin oikeastaan hänen velkojilleen kuuluvien rahojen tuhlaamisesta. Neiti Vanaja oli näyttänyt hyvin alakuloiselta ja masentuneelta. Hautajaisten jälkeen hän oli muuttanut asumaan kirkonkylän majataloon.
Tuntui siltä, kuin lääkäri olisi tuntenut jotain neiti Vanajan ja Hannes Borgin välisistä asioista, kun hän näin itsestään antoi nämä tiedot.
Ne tekivät Hannes Borgiin mitä syvimmän vaikutuksen, ja jo keskeltä kotimatkaa hän aikoi palata kirkonkylään tapaamaan neiti Vanajaa. Hän ajatteli: — Hän tarvitsee minua, hän on kaikkien hylkäämä. — Kestetty haikea suru, kaikki katkerat pettymykset täytyi nyt unhoittaa, täytyi voittaa itsensä ja rientää hänen luokseen.
Mutta hänen mielenliikutuksensa oli liian suuri, jotta hän olisi katsonut voivansa esiintyä hillitysti. Sitäpaitsi alkoi jo hämärtää, ja tämä päivän hetki ei hänestä tuntunut sopivalta.
Tultuaan kotiin hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti löytää oikean aiheen ja tavan kohdatakseen Aino Vanajan seuraavana päivänä. Mutta hänen ajatuksensa olivat raskaat.
— Miten olikaan Aino Vanaja vastaanottava hänet? Ehkä Hannes Borgin tulo olisi hänestä kiusallinen!
Tuntiessaan mielensä kiihoittuneeksi Hannes Borgin oli tapana tyynnyttää itseään koneellisella työllä. Hän ryhtyi nyt järjestelemään papereitaan ja kirjeitään. Näiden joukosta osui hänen käteensä kellastunut italiankielinen kirjanen, jonka hän oli ostanut vanhalta kuljeskelevalta kirjakauppiaalta odottaessaan junaa eräällä italialaisen pikkukaupungin asemalla. Sen nimi oli: Amore del paria — Paarian rakkaus. Hän rupesi sitä selailemaan, lukien sieltä täältä sivun. Hän muisti nyt sen sisällyksen: — Nuori paaria — ulkopuolella yhteiskuntaa, lakia ja oikeutta oleva hindulainen — oli kerran nähnyt kuninkaan tyttären, ja hänessä oli herännyt mieletön rakkaus tähän naiseen, joka oli kaunis kuin unelma: bella come un sogno. Ja ajattelematta seurauksia hän oli heittänyt punaisen ruusun prinsessan kantotuoliin, sitä ohi kuljetettaessa. Tästä rikoksesta, että hän, näin alhainen olento, oli rohjennut ilmaista ihailuaan kuninkaan tyttärelle, hänet ruoskittiin ja teljettiin pieneen synkkään vankikomeroon, jossa hän sai kitua useita vuosia. Hallitsijan palatessa voitokkaana sotaretkeltä ja julistettua laajan armahduksen, hänet viimein vapautettiin. Linnaansa tultuaan kuningas tahtoi suudella tytärtään, mutta kun hän poisti hänen harsonsa, tuli näkyviin prinsessan suun kohdalla inhoittava syöpä. Ilkeät kadehtijain kielet kuiskasivat hänen korvaansa, että prinsessa hänen poissaollessaan oli uhrannut neitsyytensä saastaiselle hovimiehelle, ja että jumalat olivat lähettäneet hänelle tämän hirvittävän rangaistuksen. Hallitsija uskoi heidän puheensa ja hylkäsi tyttärensä, joka rupesi harhailemaan kaduilla, anoen almuja. Useimmat kääntyivät kammoksuen hänestä pois, mutta armeliaat ihmiset antoivat hänelle hengenpitimiksi ruokaa, sanoen:
— Hän on tuo onneton kuninkaantytär.
Eräänä päivänä kohtasi hänet vapauteen päästetty paaria, ja hän rakasti häntä vieläkin, huolimatta hänen hirvittävästä taudistaan. Ja hän otti hänet asumaan majaansa, elätti häntä ja ihaili hänen silmiään. Mutta öisin, kun entinen prinsessa nukahti, paaria valvoi ja itki verikyyneleitä. Ja kun paarian poloinen lemmitty viimein armottoman tautinsa murtamana kuoli, hän peitti hänet niin runsaasti veripunaisilla ruusuilla, että vainaja vallan hautautui niihin. Ja paaria itse tunkeutui näiden ruusujen peittoon, tukehtuen niiden voimakkaaseen tuoksuun —.
Tämä naiivin yksinkertaisesti kerrottu satu liikutti Hannes Borgia. Ja hän ajatteli, että hän itse oli lemmenonnesta osattomaksi jäänyt paaria. Mutta hänen lemmittynsä ei ollut auttamattoman alennuksen saastuttama. Ei ainakaan Hannes Borg tahtonut nousta hänen tuomitsijakseen. Eihän hänen oma nuoruutensa ollut nuhteeton. Ja salainen ääni hänen sisällään kuiskasi, että hän tuota naista kohtaan vielä tunsi hellyyttä. Mutta tämä tunne oli vapaa intohimoisista pyyteistä, siihen yhtyi jalostunut myötätunto ja tarve auttaa ja kohottaa. Niin, hän aikoi nostaa hänen arvoansa ihmisten silmissä, hän aikoi pyytää hänen kättään.