— Ettekö ajatellut silloin kohdatessamme Helsingissä, että olitte julma, että syöksitte minut epätoivoon, hylätessänne minut ja poistuessanne kapteeni Eversenin kanssa?
— Olisin ollut vielä julmempi, jos olisin teeskennellyt tunteita…
Hän keskeytti puheensa, huomatessaan Hannes Borgin kärsivän ilmeen.
— Ettekö epäröinyt seuratessanne Everseniä hänen maatilalleen? Tiedän, että olette sovinnaisuuksista vapaa, mutta onhan nuoren naisen kunnia ja maine sentään suuriarvoinen.
— Julius Eversen oli minulle ritarillinen. Hän oli luvannut minulle täydellistä hienotunteisuutta ja kunnioitusta. Ja hän piti lupauksensa.
— Ja te… lähdittekö sinne sentähden, että Eversen oli luvannut kustantaa opintonne?
— Suuri maailma oli minut huumannut, kunnianhimon ääni kaikui ylinnä sisälläni. Tunsin kipeästi köyhyyteni, tahdoin päästä riippumattomaksi. Näyttämöura olisi ollut pitkä ja vaivaloinen. Se ei olisi vienyt minua nopeasti perille. Tanssijattaren ala, jolla minulle oli ennustettu menestystä, kangasti edessäni. Tämä oli syynä siihen, että uhmasin ihmisten puheita ja noudatin kapteeni Eversenin kutsua. Mutta kun näin, miten hän vähitellen muuttui, kuinka hän jätti entiset elintapansa ja joskus oli nöyrä kuin lapsi… silloin tunteemme sointuivat yhteen… kihlauduimme muutama päivä ennen hänen surullista loppuaan…
Hannes Borg huokasi syvään. Hän tiesi nyt kaiken. Hän aikoi vielä kysyä, mitkä olivat Aino Vanajan aikeet tulevaisuuteensa nähden. Mutta hän muisti jo liiaksi kysyneensä ja vaikeni.
Luodessaan katseen tähän pieneen majatalon huoneeseen, missä mitä köyhimmän kalustuksen lisänä olivat Aino Vanajan matkalaukut, hän muisti tämän nuoren naisen rauenneet loistavat tulevaisuudentoiveet ja sen huomaamattoman syrjäisen elämän, joka ainakin lähinnä häntä odotti, ja ahdistus valtasi hänen mielensä.
Hannes Borg painoi jäähyväisiksi hänen kättään ja sanoi: