"Vuosisatoja oli synnyinmaamme kantanut vieraan sortajan raskasta orjuudentaakkaa. Tämä sortaja oli vähitellen soaissut ja myrkyttänyt osan kansastamme. Suuret maailmanhistorialliset tapahtumat toivat meille sellaisen hetken, jona pieni sorrettu maamme tunsi voimakasta tarvetta ja toivoa vapautua tuosta kärsimystaakasta. Ja monet veljistämme ottivat kantaakseen entistä suurempia kärsimyksiä. Useat uhrasivat henkensä, joka eläville olennoille on kaikkein rakkainta. Ja ylenmääräisen kärsimyksensä ja kuolemansa hinnalla he lahjoittivat maalleen suurimman lahjan, minkä orjuudessa kitunut kansa voi vastaanottaa: vapauden.
"Nöyrrymmekö tällaisen uhrauksen edessä, tunnemmeko sen velvoittavana voimana?
"Emme sitä tee. Ylläpidämme yhä edelleen kansallispahettamme, eripuraisuutta. Mielemme mataa maassa, takerrumme pieniin näkökohtiin ja pyyteisiin, eikä katseemme kohoa ylös seesteisiin kevätilmoihin. Eikö suvinen kauneus meitä hellytä, eikö keväinen sulous saa isänmaanrakkauttamme leimuamaan? — — —"
Sitten kirkkoherra vielä puhui kauneudesta inhimillisen kärsimyksen lieventäjänä, hän puhui taiteen merkityksestä ihmismielien avartajana ja kiitti lopulta taiteilijatarta, joka taideteoksellaan oli kaunistanut Herran huonetta.
Peite lankesi alttaritaulun edestä, ja koolla oleva yleisö sai katsella Elisabet Borgin viime taideluomusta. Ymmärtäjät ihailivat sen silmiä hiveleviä värisoinnoksia, ja useita liikuttivat Kristuskuvan kärsivät kasvot.
Nuorisoseuran sekakuoro lauloi urkujen säestämänä hymnin, ja tämä lyhyt juhlahetki oli päättynyt.
Elisabet ja Hannes Borg olivat pyytäneet siksi lauantai-illaksi Koivukoskelle kirkkoherran, Forsgrénin puolisot, useita nuorisoseuran jäseniä ja Aavikon perheineen, jotka olivat saapuneet alttaritaulun paljastajaisiin.
Veikko Aavikon, hänen puolisonsa ja poikiensa, Elisabetin ja Väinön seurassa Hannes Borg palasi kirkosta Koivukoskelle.
Keskipäivän aurinko säteili lämpöä hehkuen, peipot lauloivat raikassävelisiä vuorolaulujaan. Nuoren nurmen ja kevätkukkien tuoksu tunki sieraimiin ja puhdas ilma täytti keuhkot.
Vaikka Hannes Borg tunsi, että hänen sydämensä pohjalle oli laskeutunut herkeämätön surumielisyys hänen kauniina kangastaneen onnensa saavuttamattomuudesta, vallitsi hänen mielessään sentään nyt tyven intohimojen rajujen myrskyjen jälkeen.