Elisabet oli palannut Veikko Aavikon tilalta, missä hän oli kukin koristanut Yrjö Vahteran ja Veikko Aavikon nuoren veljen haudat. Hän aikoi pystyttää Yrjö Vahteran haudalle kiven ja aitauksella ympäröidä tämän paikan, johon hän oli lunastanut itselleen omistusoikeuden. Aavikon talo ja perhe oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli päättänyt kasvattaa ja sivistää hänen molemmat poikansa.
Tästä talosta ja tuosta haudasta oli tuleva hänen toivioretkiensä päämäärä.
Veikko Aavikkoon tutustuttuaan Elisabet oli saanut hänen kärsivistä kasvoistaan soveliaan mallin alttaritaulunsa Kristuskuvaan.
Tämä taulu oli nyt valmis ja asetettu kehykseensä hävityksen jälkeen korjatussa ja uudestaan maalatussa kirkossa.
Nuorisoseuran jäsenet olivat kukilla ja köynnöksillä koristaneet
Herran huoneen.
Oli lauantai-aamupäivä. Uuden alttaritaulun paljastajaisia vietettiin hartaushetkellä.
Alttaritaulun kuva: Kristus Getsemanessa, antoi kirkkoherralle aiheen puhua kärsimyksestä. Kosketeltuaan sitä raamatun kohtaa, joka esittää Kristuksen kärsimystä Getsemanessa, hän jatkoi:
"Kärsimys on elämän laki, siitä ei kukaan pääse vapaaksi. Mutta toisten hartioille elämä luo kevyemmän kärsimystaakan, toisten hartioille raskaamman. Meidän tulee koettaa kantaa kärsimystämme niin, että siitä syventyisimme ja tulisimme kykeneviksi lohduttamaan ja tukemaan toisia kärsiviä.
"Joskus inhimillinen kärsimys on niin suuri, että se murtaa, että se musertaa. Se katkaisee nuoren kukoistavan elämän, se tuhoaa täysissä voimissa olevan toimitarmoisen miehen, se kukistaa vanhuksen, joka hyvyydellään ja viisaudellaan olisi voinut lämmittää ja valistaa muita.
"Sellaisen kärsimyksen edessä on meidän nöyrtyminen.